Meren maininkeja

Kirj. LARIN-KYÖSTI Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1905. Sensuurin hyväksymä, Helsingissä 10 p. lokak. 1905.
Vihreät lehdot, hilpeät linnut lietsovat suoniini riemun kiivaan. — Nään yli tornin harjojen, valkeiden talojen varjojen siintävään meren ääriviivaan.
Kosteilla kaduilla herpovin hermoin. ostetun onnen öisellä tiellä, juurella mustien muurien, kahleissa valheiden suurien määrää vailla ma harhasin siellä.
Sumussa lyhdyt, himmeät katseet, eksyvät, viettävät valkeat nilkat turman tuoksujen lemuissa. — Elämän naamiokemuissa narrien naurut ja porttojen pilkat.
Merelle, merelle kauvas tahdon, missä on suolainen, vallaton vahto, miss' ei oo mittoja, määriä, miss' ei oo sointuja vääriä, missä vain kasvaa sydän ja tahto!
Merelle unhoon, uhmaan ja voittoon, siell' ei ahtaus aatosta paulaa, kuonani meressä kylpeä tahdon kuin lokki ylpeä, myrskystä nousten tahdon ma laulaa!
Päivä suistaa säteen tulikeihäät välkyttämään hopeen heljään merta, luoteisella taivaan kulmalla pilkoittaa kuin hyytynyttä verta. Meren rinta nousee, henkii suolaa, märkää, luodon vanha, kyttyräinen puu lahden piiriin kuvastuu, missä kalastajakylä päivän alla hohtaa.
Niinkuin kaksi hellää käsivartta pistää kaksi kallioista nientä suojaks veneille ja talaille, vaalien myös niityn silmää pientä; veneet, kuutot kelluu, purjeet, touvit, mastot, ulompana meren vyö. siintää niinkuin kesä-yö tai kuin kalastajatytön neitseellinen silmä.
Luotsin uusi pärekatto kiiltää, purjeen punakaista niemen takaa, nuori vaimo huiskaa huivillaan. Vaari pukillensa suolaa jakaa, tarraa sarviin kiinni, teuhaa kalliolla, nyt hän katsoo yli saariston, meren kimmel silmiss' on, kun hän viisaan virkeänä vasten tuulta nauraa.
Sorsat körisevät vettä pitkin, miehet verkkoinensa soutaa teikkiin; leijaellen valkopurjeillaan koirastiira ajaa naaraan leikkiin ilmaan kaarestaen kiimaa kirkuellen, niinkuin nuoli hailin niskaan lyö, lentää, ilmassa sen syö, silmät kiiluvina palaa avionsa viereen.