Musta hepo: Kertova saaristolaisrunoelma

Kertova saaristolaisrunoelma
Kirj.
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1904.
Sensuurin hyväksymä, 29. p. Lokakuuta 1904, Kuopiossa.
Ensimmäinen laulu.
Peetrinmessun aikaan laski eestin jaala
ohi Mustan hevon lahden suojaan,
peräsintä käänsi itse Viron ukko,
itse Körtsi, kalamies ja kauppi
matkallansa uuteen kotiin Suomen saaristossa.
Vanaveessä keikkui kuutot, nuottavenheet, purjeet, viirit riippui laskoksissa, varppi vikisi, ja kiljui ankkurketjut, kun ne räminällä veteen vaipui, pienen torven kautta nousi sauhu kajuutasta.
Körtsin alileukaa kiersi sepelparta, korvissansa kiilsi vaskirenkaat, ilomielin katsoi hän nyt uutta rantaa, huokas, silmää varjosti ja mietti vainovuosiaan ja orjan onnetonta aikaa.
Tanakkana ruskettunein poskin seisten miehilleen hän huusi kumein äänin, silloin kajuutasta juoksi nurin niskoin Körtsin kaksi poikaa, kasaveikkaa pitkin saiman kantta Anna-Madli kälyn eellä.
Iikka nuorin piltti, vilkas liinatukka nousi tynnyrille tähystellen, mutta vakaa Risto, idän tummatukka, yli laidan katsoi oudoin mielin meren kalvoon, minne maston pitkät varjot vaipui.
Körtsi Saimastansa sousi, nousi maihin päänsä paljastaen vanhaan tapaan niinkuin itsekseen hän siunannut ois rantaa; rintehellä seisoi saarelaiset mykkinä kuin karsastellen tuulen tulokasta.
Mutta Matsas, saaren vanha luotsi astui Körtsin luo ja antoi kättä, käden pinnisti kuin merikravun sipsiin, virkkoi: terve tultuasi, Körtsi, hyvät haltiasi suojatkoon sua saarellamme!