Kotoisia kohtauksia; Victoria regia

Kirj.
Lars Dilling
Suomentanut Yrjö
Helsingissä,
G. W. Edlund,
1886.
Kotoisia kohtauksia.
1. Hääilta. 2. Solmuja. 3. Sukulaiset. 4. Perheen ystävä. 5. Kirje. 6. Kerinpuut. 7. Syntymäpäivä-iloja 8. Kenraaliharjoitus. 9. Päivää myöhemmin. 10. Viritetyllä pistoolilla. 11. Liian kummaa.
Victoria regia.
Hääilta.
Vaunut, joissa morsiusparin oli kotia ajaminen, olivat oven edessä.
Oli jo hyvin myöhäistä illalla. Kynttilät olivat palaneet loppuun
kruunuissa ja kynttilänjaloissa, elävät kukkaset morsiuspiikojen
hiuksissa olivat lakastuneet ja valkoisilla tarlataanihameilla ei
enää ollut sama tuoksuva raittius kuin vihkimisen kestäessä. Nyt
tuli morsian, suuri viitta hartioillaan. Oli otettava jäähyväiset.
Nytpä alkoi siellä suuteleminen ja syleileminen, ja pieni rouva
heitettiin kuin kautschukkipallo toisen tädin luota toisen luoksi
ja toisen ystävän luota toisen luoksi. Täti Dortha, täti Riikka
ja täti Greetta pitivät häntä kauvimman aikaa syliinsä suljettuna
eivätkä he oikein tahtoneet voida päästää häntä. Oli hän ollutkin
heidän luonaan kymmenvuotiaasta alkaen. Silloin kuolivat vanhemmat
lavantautiin. Betsy, nuori morsian, oli silloin, kuten sanottu,
kymmenvuotias, ja hänen vanhempi sisarensa Anna kuudentoista vanha.
Anna lähetettiin Saksanmaalle kasvatuskouluun; Betsy jäi tätien
luoksi, jotka kasvattivat ja pilasivat häntä paraalla tavalla. Nyt
oli Betsy naimisissa ja nyt oli hänen lähteminen heidän luotaan ja
sentähden itkivät tädit niinkuin suihkukaivot kansanjuhlassa ja
Betsykin itki. Kenties ajatteli hän, että tuli alkaa totista elämää
ja ottaa täyttääkseen perheenäidin ankarat velvollisuudet, kenties
ajatteli hän kaikkea sitä hyvyyttä ja rakkautta, joka oli tullut hänen
osakseen vanhojen sukulaistensa luona, tai kenties hän ei ajatellut
ollenkaan mitään, vaan itki sen vuoksi, että muut itkivät. Olihan
hän vasta kahdeksantoista vuotta vanha. Sellaisina vaiheen hetkinä
elämässä joutuu aina kummallisen ahdistuksen valtaan, ja kyyneleet
tulevat välttämättömästi silmiin, vaikk'ei olisikaan niin onnellinen.
Ja onneton ei Betsy ollut, sitä todisti hänen rakkautta uhkuva
katseensa ja se vapaa ja uskalijas luottamus, jolla hän nojautui
miehensä käsivarteen, heidän astuessaan portaita alas ja istuutuessaan
vaunuihin. Ja niin lähtivät vaunut liikkeelle. Vihdoin pysähtyivät
ne. Sulhainen astui ensin vaunuista ja auttoi vaimoaan. Ylhäällä
tampuurissa seisoi sievä palvelustyttö, joka saattoi heitä huoneisiin,
joissa kynttilöitä ja lamppuja oli sytytettyinä ja joissa tuoksuvia
kukkasia, kirjailtuja morsiuslahjoja ja somia korukaluja kaikkialla
näkyi ja hymyili vastanaineille.