Avioliittoilmoitus

Pilakuvaus 2:ssa kohtauksessa
Kirj.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1910.
Henkilöt:
Asarias , kitsas, rikas vanhapoika; vähän rappeutuneessa puvussa; 30 vuotias. Riikka , vähän vanhempi, vanha piika, asianmukaisessa puvussa. Kalle , vekkulimainen nuori mies. (Tyttönä: hattupäinen, hauskan näköinen). Juoksupoika . Kirjeenkantaja .
Näyttämö: Tavallinen vanhan pojan kamari, vähintään kaksiovinen.
Ensimäinen kohtaus.
Henkilöt: Asarias, Kalle ja Juoksupoika.
Asarias : (Kirjoittaa hieman hermostuneena paperille, sanellen samalla.) Yksinänsä ihmisparka alkoi maata asumaan. — Eiköhän tällä tapaa sopisi alottaa. (Miettii.) Miksei! (Koomillisen haikeasti.) Oi, niin, yksinhän olen täällä kuin lehti järven jäällä. Mitenkä kumman oudot säveleet rinnassani soivat häntä, pikku Riikkaa, aatellessani. Mutta yrittää täytyy jatkaa tätä värsyä, jolla kirjeeni hänelle alotan. (Miettien.) Niin, mitenkähän tuo oikein sopisi. (Kertaa entiset säkeet.) Hm. Siis hän ei saa olla… Niin, mitä hän ei saa olla? Pitäisi keksiä joku tulinen loppusointu, joku fraasi, joka muistuttaa parka -sanaa. Sarka ! Ei se sovi ja markka-sanassa on kaksi k:ta, eikä sitäpaitsi myöskään tähän sopisi. (Hoksaten.) No, nyt löysinkin. Arka! Siinähän se nyt ihan itsestään tulla tupsahtikin. Siis hän ei saa olla arka, jos on yksin toisinaan. Oh, mikä lennokas runohepo minulla on, voisinpa totta vie tulla toiseksi Runebergiksi, jos ei tuota… (Näyttää sormella otsaansa.) — Varmaankin Riikan sydän heltyy, kun hän lukee tämän kirjeeni alkusoitonkin vaan. Rukkaset, jotka hän minulle eilen illalla heitti, ottaa hän varmasti takasin, sen saatte vielä nähdä. Mutta pitäisi tuota runoani vielä vähän jatkaa, olen nähkääs tullut siihen kokemukseen, että naiset pitävät runollisista kirjeistä, ja varsinkin Riika. — Voisihan toisen värsyn johtaa esim. seuraavaan tapaan: Yksinänsä täältä muuttaa kerta tuonne tuonelaan. (Huokasee.) Niin, sinnehän sitä menemme minä ja Riikakin. — Siis hän kyllä olla saattaa täällä yksin toisinaan . Kas siinä runo oikein extra prima lajia. (Lukee koko runon uudestaan, pyrskähtää ivalliseen nauruun, hermostuen.) No, mutta mitä totisesti olen kirjoittanut. Yksin, yksin, yksin on joka toisena sanana ja kuitenkin olen täyttäpäätä ollut kirjoittavanani kahdesta, itsestäni ja Riikasta. No, mutta mitä hittoa minä tässä runoilen sitten! Tiedänhän varsin hyvin, ettei Riika minusta huoli, koska tiuskasi eilen lähtiessään, etten välitä Asarias sinusta sittenkään, vaikka kultatarjottimella eteeni tuotaisiin. Ja varma olen, että se sinetti sittenkin pitää…