Aaro

Kirj.
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1897.
— Erri! huusi Aaro pensaikosta.
— No, vastasi Erri ynähtäen ja ainoastaan hiukkasen huuliaan raottaen. Ne huulet olivat aivan sulautuneet toisiinsa hartaasti askaroidessa.
Paljon Erri oli töitä toimitellutkin. Lehmikarjan oli asetellut somaan
sikeroon laitumelle, mansikan kukkien keskelle, tuuhean lepikon
reunaan. Sitten oli katsellut hetkisen niitä päiväpaisteessa
harristuneita kuusen käpyjä, että mitenkä ne söivät ja laittanut
männynkäpylampaat laitumelle samalla tavalla.
Karjansa vaalittuaan oli Erri käynyt muihin talousaskareihin uuteen
taloon, jota Aaro parhaallaan rakensi.
Se oli semmoinen kivinen röykkiö se talo ja siinä oli ainoastaan yksi
huone, sisästä suunnilleen sylen pituinen ja leveydelleen päin
puolentoista kyynärän paikoille. Seinät olivat pohjalta melkein
kyynärän ja yläreunastaan parin korttelin vahvuiset.
Rakennus oli jo melkein Aaron korkuinen, vaan Aaro oli sen aikonut
tehdä hyvin, hyyvin korkeaksi ja laittaa siihen oikein katonkin.
Siinä keskitekoisessa talossa Erri nyt talousaskareissaan puuhaili,
huulet yhteen sulautuneina.
Astiat, kotoa ja kylästä kerätyt, monen vuoden aikana särkyneet
kahvikuppien, lautasien ja savivatien kappaleet, oli asetettu hyvään
järjestykseen molempiin ovensuunurkkiin laitetuille hyllyille, ja
lattia oli lakaistu. Ja parhaallaan oli Erri tyynnyttelemässä pientä
perettään levolle huoneen perälle, kun Aaro häntä huusi.
— Tulepas avuksi!
— Kyllä kyllä, vastasi Erri niin sukkelasti, että siitä kuului vaan
jonkullainen lykylyky , lähätti kaikki pienokaisensa kahmalon
täyteisenä tukkuna kätkyeen, jonka isä oli talvella päreitä kiskoessaan
tekaissut leveästä päreestä. Kaikki lapsenrievut lähätti Erri läjään
pienokaistensa päälle, ajattelematta ollenkaan niiden raukkojen
tukehtumista, ja sitten mennä hynttyytti pensaikkoon huutoa kohden.