Kansanopistosta ja kansanopiston ympäristöiltä

Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1898.
Opettajattarellemme. Kansanopiston avajaiset. Laulava kansa.. Johtaja. Esityksiä. Kuusikon Vuokko. Uutta sisällystä. Toivioretki. Nuori vanhus. Ero. Otto.
Opettajattarellemme.
Reväisen talven kullankirkas päivä luo nietoksille verhon hohtavan. Jo kaikotkoon nyt kauvas kaihon häivä, kun päiväpaiste täyttää maailman! Nyt varjotonna valonvälke päilyy mun rinnassani, siellä muistot häilyy iloiset, heijastaen loistettaan. Semmoista kirkkahinta varjottuutta, keväimen lepposinta herttaisuutta sä myöskin lietsot tänne maailmaan.
Sä luonnon kukkasista kerrot meille, viet talvellakin suvimaailmaan, vaan lemmikkinä pellon penkereille oot auvennut myös itse nuokkumaan. Sä rikkaimmilla väreillä et loista, on ihanuutta sulla toisenmoista, on tunnelemuisuutta henkevää. Lait luonnon koitat meille selvitellä, sen lakia myös näytät käytöksellä, lakia lempeätä, lämpimää.
Sä laulatatkin meitä iltasilla ja neuvot rintojamme soittamaan iloisten tuntehitten kantelilla ja laulamalla huolet voittamaan. Sä seurassamme leikit siskonamme, me sua äitinämme rakastamme, oot lemmen lempeydellä voittanut. Sun luonasi on olo onnekkuutta, kun eroamme, uutta suloisuutta on tuovat tuoksuntasi muistelut.
Kansanopiston avajaiset.
Yötä myöten olimme hevosella ajaa ryhmäneet kaupunkiin. Aamuyöstä olimme vasta perille saapuneet.
Siksi oli aamulla unetar kovin vierasvarainen… ei olisi mielellään luotaan laskenutkaan.
Eli eihän se oikeastaan vieraanaan pitänytkään… minne lienee mukanaan kuljetellut. Reki tuntui tärähdellessään aivan ruumistakin tärahdyttelevän, ja tierat narskahtelivat hevosen kavioissa. Korkea kukkula kuumotti edestä, lumisten lehdon lehvien välitse ja halki öisen ilman, jossa souteli vienon vitisateen näköistä utua.
Mäkipä se näkyi olevan allammekin… nyt rupesi juuri tie eteenpäin viettämään. Kovin reki kulkikin kovasti… aivan korvissa rupesi vinkumaan… mitenhän tässä käyneekään…