Punakaartin päällikön tytär: Salapoliisiromaani

E-text prepared by Tapio Riikonen
Salapoliisiromaani
Kirj.
Helsingissä, Minerva Oy, 1918.
1. Luku.
Kadunkulmassa, lähestyessäni illansuussa asuntoani, kohtasin äkkiarvaamatta kaksi miestä, jotka saivat minut säpsähtämään.
Tosiaankin! Ne olivat samat oudot miehet, jotka jo parina iltana olin nähnyt kärkkymässä asuntoni edustalla.
Toissa iltana he seisoskelivat portilla. He tirkistelivät minua niin läheltä, että minun oli melkein pakko pysähtyä. Töin tuskin pääsin poikkeamaan talon pihaan. Eilen illalla he taivastelivat kadun toisella puolen. Lähestyessäni he pysähtyivät ja tuijottivat minuun kadun yli. Sitten he murahtivat keskenään jotakin ja astuskelivat edelleen.
Ja nyt! Nyt kohtasin heidät lähimmässä kadunkulmassa. He tirkistelivät nytkin tarkasti minua. Ja ohitse päästyäni kuulin toisen virkahtavan toiselle:
— Se se on.
Ajattelin vaatimattomasti, että hän tarkoitti sanoa: Se se vain on. Mutta sittenkin tunsin vilunväreet selkäpiissäni. Sanat tarkoittivat ilmeisesti minua, ja tällainen kärkkyminen muistutti aivan liiaksi edesmenneiden sortovuosien santarmivaanintaa.
Kiirehdin askeleitani ja pujahdin portista taloon. Väännettyäni sähkönappulaa istahdin kirjoituspöytäni ääreen. Edessäni oli avoinna saksalaisen Hugo Münsterbergin merkillinen kirja Die Psychotechnik , mutta ajatukseni eivät kiintyneet siihen. En voinut syventyä teknillisen aikakautemme uusimpaan filosofiaan, jonka kannalta sielunelämäkin on pelkkää tekniikkaa. Mielessäni kummittelivat äsken näkemäni salaperäiset vaaniskelijat, ja mielikuvitukseni kokoili polttoaineksia virittääkseen soihdun, joka voisi edes etäisellä loimollaankaan valaista käsittämätöntä tilannetta.