Liina

Kirj.
Lilli Suburg
Suomennos viron kielestä
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1892.
Isäni oli kartanon pehtori, joka piti huolta peltotöistä, viina- ja olutkellareista sekä aitoista. Muu hallitus ja kirjanpito oli saksalaisen kirjurin huostassa. Kartanon rouvan mies oli nuorena kuollut. Silloin uskoi hän vanhemmilleni, jotka olivat olleet hänen uskollisimpia palvelijoitaan, kaiken maanviljelyksen ja mitä siihen kuului. Heidän elämänsä kävi sentähden paremmaksi kuin toisten palvelijain. He voivat myöskin lapsensa pitää puhtaimmissa vaatteissa ja antaa heille huolellisemman, niinkuin sanottiin saksalaisen kasvatuksen. Lapset myöskin, saksalaiseen tapaan, sanoivat vanhempiaan papaksi ja mammaksi . Ja koska yksi asia seuraa toistansa, niin tämän saksalaisen sivistyksen tähden myöskin ylhäisemmät kunnioittivat minun vanhempiani, ja kartanon rouvakin otti mielellään heidän lapsensa omille lapsilleen leikkitoveriksi. Minut, joka olin kaikista vanhin, mamma usein, suureksi ilokseni, pesi puhtaaksi, puetti pyhävaatteisiin ja antoi palvelustytön saattaa mäelle leikkimään. — Oi, armas aika, jolloin pieni sykkivä sydän ei vielä tunne muuta kuin suurta iloa jokaisesta kauniista esineestä, johon silmä sattuu ja jota uskaltaa kädellään kosketella! Oi, armas aika, jolloin ajatus ei osaa katsoa ihmisten säätyä, vaan kiintyy jokaiseen yhdenikäiseen ja yhdenkokoiseen ihmiseen, ikäänkuin ei olisi pienintäkään asiaa maailmassa, joka välin voisi rikkoa! Yhdenlainen ilo loisti myöskin Auroora neidin ja Liinan silmistä, kun he jälleen toisensa tapasivat, ja ystävyys oli olemassa, vaikk'eivät ystävät ymmärtäneet sille nimeäkään antaa. Ja vaikka ei Auroora neiti ymmärtänyt hyvästi maan kieltä, ja vaikka Liina vaan puhui muutaman sanan saksaa, he kuitenkin ymmärsivät toisiansa, ja pian kajahti iloinen nauru lastenkamarista. — Oi, kallis lapsuuden aika, ikävällä ajattelen sinua, ja kyyneleet nousevat silmiin, kun muistelen Aurooran kauniita kasvoja ja sinisiä silmiä!