Elämän vaihteessa: Kertomus

Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Kertomus
Kirj.
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1912.
Juko Pynninen, tämän kirjan noin kolmivuotias sankari, oli äitinsä lemmikkipoika. Siksipä olikin hän saanut jo kaksivuotiaana hylätä mekon ja pukeutua miesten tavoin housuihin ja alkaa opetella miesväen tietoisia eleitä.
Ja äiti puolestaan oli häneen kiintynyt niin, että ei ollut raaskinut vieroittaa häntä rinnasta, vaikka tämä kolmivuotias kansalainen oli jo ulkonaisilta eleiltänsä usein täysmies. Ainoastaan mairittelemalla oli se häntä houkutellut tottelemaan sen verran, kuin oli aivan välttämätöntä, kuten joskus pesemään silmänsä, tai syömään itsensä kylläiseksi. Ei siis ihme jos Jukosta olikin kehittynyt tanakka miehen alku, jolla oli miltei kaikissa asioissa oma pää ja itsenäiset ajatukset ja joka osasi jo itse valvoa oikeuksiansa.
Varsinkin rinnasta vieroittaminen oli äidille ollut vaikea tehtävä. Joskus oli hän sitä yrittänyt, mutta silloin oli Juko aina nostanut semmoisen itkun ja porun, että äidin oli tullut sääli. Hyvitellen ja sovitellen oli hän silloin aina alistunut ja voitokkaana, hieman vihaisena, miehekkäästi puhahdeilen oli poika silloin aina työntänyt pörröisen päänsä äidin rintaa vasten ja vedellyt lihavilla huulillansa maitoa täysin, voitokkain siemauksin.
Hänellä oli Kepu-niminen veli, joka oli jo vuotta vanhempi kuin hän. Aluksi oli se ollut äidin hemmotteluiden johdosta hänelle mustasukkainen ja kostanutkin, kun vain äidin silmä ei sitä nähnyt: joskus oli nipistänyt, joskus souvattanut niin rajusti että pullea poika oli pyörinyt kätkyessä sen laidasta laitaan, kuin puolikko laivassa myrskysäällä, ruvennut parkumaan ja siten kutsunut äidin apuun. Mutta vähitellen oli Kepukin viisastunut, huomannut että tuollaisesta Jukon hemmotteluista oli hyötyä hänellekin, jos kohta ei välittömästi: Äidin päivät näet menivät noissa hemmotteluissa niin tarkkaan, että sillä ei ollut aikaa pitää häntä kurissa, joten siis hänkin sai rauhassa kehittää luontaisia taipumuksiansa. Sattuipa joskus vielä niinkin, että hän koetti kiinnittää äidin mielen ja rakkauden yksinomaan sen lemmikkipoikaan Jukoon. Kerrankin, kun hän oli särkenyt kahvikupin, pisti hän Jukoa terävällä tikulla, toivossa että se rupeaisi siitä huutamaan ja siten kiinnittäisi äidin ajatukset rauhottelupuuhiin. Eikä hän tullutkaan siinä väärin laskeneeksi.