Jussi Puranen: Jutelma osuustoimintakauden esiajoilta

E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Jutelma osuustoimintakauden esiajoilta
Kirj.
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1912.
Oikeastaanhan tämä mauton kirja kuvailee ainoastaan minua itseäni, sitä sisintä minussa, sitä, jonka minä haluaisin, ja jota koetan kieltää ihmisten edessä, kuten Pietari kielsi Mestarinsa. Vahinko vaan, että meikäläinen, tämän Jussi Purasen jälkeläinen ei siinä isänsä perussa, siinä jussi-puraisuudessakaan ole enää muuta kuin mitätön, väljähtynyt jäte.
Sillä siinä oikeassa, alkuperäisessä Jussi Purasessa oli jotain, mitä ei ole kaikissa. Hänen ulkonaisesta puolestansa saanee lukija käsityksen, kun mainitsen, että siinä suhteessa olisi hänen nimeksensä sopinut hänen ulko-olemustansa kuvaavana Jussi Pullinen — toisten mielestä myös Pakarainen. Hän oli tanakkatekoinen, niska oli luja, jäykkä, ja pää, jonka takaraivo oli maailman lujarakenteisinta tekoa, oli aikamoinen murikka, pyöreähkö, niin, hänen pääksensä kohtalaisen säännöllinenkin, ei suhteettoman iso. Nenääkin oli kotitarpeeksi, ei liiaksi, ja kaksi riviä lujia, tanakoita hampaita julisti metsän luomaa tervettä, lujaa, jos kohta omituista sisua.
Ja juuri tämän henkisen puolensa, tämän lujan sisunsa johdosta oli hänen nimenänsäkin kaikista ulkonaisista ominaisuuksista huolimatta kuvaava nimi Jussi Puranen. Se nimi oli koko hänen henki-ihmisensä ulkonainen symbooli, vertauskuva. Se ilmitoi ja kertoi, että hänen henkensä oli voimallisinta, väärentämätöntä eripuraisuuden ja yleensä kaiken puraisuuden henkeä, ja juuri näitä hänen henkisiä ominaisuuksiansa yritetään tässä nyt heikoin voimin kuvata.
Mutta ennenkuin siihen tehtävään ryhdymme, teemme selkoa hänen suku- ja syntyperästänsä, niistä olosuhteista, joissa hän kehittyi ja jotka hänen sisäisen ihmisensä loivat. Ainoastaan niiden valossa voidaan häntä täysin ymmärtää.
Jotkut entisen ajan eläjät olivat saapuneet Rämekorven synkille perukoille. Sinne he kotiutuivat. Ne olivat saapuneet sinne kuten ihmiskunnan orpolapset, semmoiset, joilla ei ole tunnettua isää, ei äitiä, vaan ovat saaneet kuritta kasvaa. Jo pienestä lähtien olivat he keskenänsä tapelleet, riitautuneet, eronneet toisistansa, karkoutuneet siten maailman kylmimmille tuvannurkille, kovaosaisimpien synkille perukoille, imeneet jo lapsuusajan riidoistansa epäluulon siemenet ja idut vereensä, hävinneet jo osaksi ihmiskunnan kirkonkirjoistakin, joutuneet eripuraisuutensa johdosta toisten jalkoihin, ylenannetuiden asemaan ja niin oli osa, toinen toisensa tulosta tietämättä, karkoutunut myöskin Rämekorven synkille perukoille. Siellä alkoivat he kasvattaa sukua, jonka nykyaikaisena edustajana isännöi kertomuksemme Jussi Puranen.