Kilpakosijat: Kertomus

Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Kertomus
Kirj.
Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1913.
Suoraan sanoen ei Pielisjärven takamailla Matkaselän salokylässä oleva talokas Heikki Sikanen tuntenut kirjasta iitäkään. Siitä huolimatta oli hän voinut elää jo yli viisikymmenvuotiaaksi. Rippikoulu oli kyllä vielä käymättä, mutta mitäpä siitä. Ilman senkin apua oli hän näet onnistunut saamaan itsellensä ainoan pojan Pekan, joka siis, kun äiti-vainajakin oli ollut ripillä käymätön, oli tavallaan neitseestä syntynyt. Talonsa hän oli asunut kuten mies. Viljelykset olivat semmoisessa kunnossa, että kontu elätti miehensä. Ja polvesta polveen olivat suvun miehet kulkeneet omassa nahassansa kuten aina tekee väärentämätön ja oikea tavara.
Se isän entisyydestä. Sanottakoon vaan, että hän oli yksi niitä yhäti pois häviäviä parhaita, jotka elävät omien käsiensä työstä ja jotka eivät omia tapojansa, nimeänsä ja säätyänsä ujoile, eivätkä narreina etsi itsellensä muijaa mesopotaamialaisen herrasväen, vaan oman Kaanaan maansa tyttäristä.
Entä hänen esikois- ja ainokaispoikansa Pekka? Luonnollisesti oli hän kaikessa isänsä oikea poika, jopa siihen määrin, että ei tuntenut ainoatakaan kirjainta, ei ollut kirjaa käteensä ottanut ja oli kuitenkin jo ehtinyt iässä kolmekymmenvuotiaaksi.
Eikä hän sitä surrut. Hänkin oli yksi niitä pohjaltansa parhaita, jotka pystyvät ymmärtämään, että jos ei maassa ole miehiä, jotka perustavat leipään eivätkä virkaan, niin nälkään kuolevat nekin, jotka sanalla ruokkivat ja opettavat, että ei ihminen elä leivästä.
Ei hän siis ollut virkauralle yrittänytkään, vaan kasvatti maasta viljavuutta, ei itsestänsä virkamiessatoa. Mutta kun hän oli samalla kokonaan laiminlyönyt sanan, oli hänen rippikoulunsa käymättä, eikä hän siis lainkaan nykyisen papin ja ankarien kirkollisten olojen vallitessa voinut jatkaa sukua: hänellä ei ollut isyysoikeuksia. Ja niin uhkasi Sikasen sukua sukupuutto-kuolema.
Se asia tiedettiin yleensä Pielisjärvellä. Ukko Sikanenkin oli näet jo tavallaan leski, sillä hänen neitsyensä, Pekan äiti, Kaisa, oli kuollut kaksi vuotta sitten. Hyvänä hän oli sitä pitänyt ja kuoltua kaihonnut. Syyttä ei siis sanottu Pielisjärvellä siitä aviosta, että: