Kuolleista herännyt: Seikkailukertomus eli etsijän tarina

Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Seikkailukertomus eli etsijän tarina
Kirj.
Otava, Helsinki, 1916.
Ken tässä takavuosina käveli Helsingin satamassa kesäisin, poutaisina päivinä, jolloin siellä liikuskelevat, lähtevät ja tulevat laivat käännellessänsä venkailivat verkkaisina ja tasaisesti kuin meren laiskottelevat herrat tai hauet, hän tapasi siellä usein erään ammatissaan jo iästyneen rantajätkän istuksivan jollain tavarakasalla ja syöttelevän leivänmuruilla pulukyyhkysiä. Joskus taas, kun rikkaiden hautajaissoittoa soitettiin ja kirkonkellon jykevä kieli verkkaan mojahteli ja soiton kumina levittäytyi raskaana kaupungin yli ja sataman ylle, sataman, jossa vilisevien ja vengottelevien laivojen höyrypillin hoihkeet sekoittuivat tuohon raskaaseen kirkonkellojen kuminaan, niin silloin voi nähdä saman rantajätkän jollain tavarakasan reunalla juttelevan toisille jätkille iäisyyskysymyksistä, kuolemasta, sen vakavuudesta. Tuo sataman ja kaupungin yli leviävä kuolinkellojen raskas, tasainen, painava kumina se oli silloin herättänyt hänen mielensä tämän elämän katoovaisuutta ja kuoleman vakavuutta muistamaan ja niistä toisille jätkille vakain mielin puhumaan, ja selvästi voi nähdä, kuinka hänen vakaa mielialansa tarttui toisiin jätkiin. Nuo sataman ainaiset lapset kuuntelivat hänen puhettansa ääneti, piippua hiljaa imien, hautauskellojen kumun kertojan puhetta heidän korviinsa painostaessa ja satamaulapan sinen ikäänkuin hävitessä tajusta pois.
Ja niinä hetkinä tuo kertoja, pulukyyhkysten ainainen ystävä ja Helsingin satamaan ja satamaelämään sydänjuurillaan kiinni kasvanut jätkä Jönni Lumperi muisti olleensa jo kerran kuollut ja sitten kuolleista heränneensä, ja sitä muistaessa suli hänen mielensä aina kuin vaha, ja jos hän yleensä halki ikänsä oli ollut pulujen hyvä isä ja sydämeltään sataman viaton lapsi, niin oli hän tuota kuolemaansa ja kuolleista heräämistänsä muistellessaan myöskin totinen satamakristitty.
Sillä Jönni Lumperi eli vielä paremmin Lumperin Jönni oli yksi vanhimpia ja oikeimpia siinä Helsingin väärentämättömien rantajätkien joukossa, jonka rivit nykyään jo niin huolestuttavassa määrässä harvenevat. Hän oli jätkä ei ainoastaan ruumiiltaan, vaan myös sielultaan, mieleltään ja kieleltään. Ruumiiltaan hän oli jätkä sikäli, että oitis hänet vaikkapa takaapäin nähtyä voi päättää, että hän on jätkä, kuten pitkulaisen hirren mötkäleen nähtyä voi heti vaikka vannoa, että se on pitkä pölkky. Sielultaan ja mieleltään hän oli jätkä, oli sitä antaumuksella, rakasti jätkän elämää ja oloa yli kaiken. Ammattikunnan, jätkien kesken häntä kunnioitettiin edustavimpana, väärentämättömimpänä. Tukevan, ammattikunnan nimeä elävästi kuvaavan ruumiinmuodon ja varsinkin ruokahalun vuoksi sanottiin häntä toverien kesken jopa Simpsoniksi. Hän oli siten oppinut korvakuulolta tuntemaan Simpsonin urotyöt ja väkevyyden, puhui niistä usein ja jätkämaailman liioitteluilla höystettyinä. Ruuan ääressäkin hän tunsi olevansa Simpson: syödessä häneltä näet loppui aina ruoka paljoa ennen kuin ruokahalu, mutta hän voi myös elää monet vuorokaudet einettä ollenkaan maistamattakaan. Kertomuksemme alkuaikoina, ennenkuin suuret seikkailut vielä olivat tehneet Jönnistä kuuluisuuden, hänen ikänsä arvioitiin ammattitoverien kesken nousevan tuohon viidenkymmenen tai kuudenkymmenenviiden vuoden korville, eikä Jönni itse tiennyt, oliko siinä liikaa vai liekö vähän. Hän selitti unohtaneensa syntymäpäivänään katsoa almanakkaan ja merkitä päivä ja vuosi muistiin ja siksi ei ollut nyt selvillä, tyytyi toverikunnan arviointiin ja puheli vain siitä: