Pekka Puavalj: Luonteenpiirteitä purkupäiviltä

Produced by Tapio Riikonen
Luonnepiirteitä purkupäiviltä
Kirj.
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1912.
O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
Pekka Puavalj oli jo yli kuudenkymmenen. Hän oli niitä maailmasta häviäviä, joissa näkyvät vielä luojan sormien jälet selvinä, ihanina, luonnollisina kuin kirveen jälet karkeassa veistoksessa. Hän oli luontoa kuten kääpä on koivuansa. Turkkipahanenkin, pieksut, kaikki oli hänessä hänen omaaitseänsä, hyvänsuopaa, kuten aina on luonto. Lähes neljäkymmentä vuotta oli hän elänyt avioliitossa Ieva Liisansa kanssa ja koko sillä ajalla ei hän ollut vielä ehtinyt päästä hänen kanssansa varsinaiseen riitaan asti. Olihan tosin sattunut jo useinkin yhtä ja toista, mikä pyrki suututtamaan. Usein oli Ieva Liisa jo toraillutkin hyvät tovit, mutta hän vaan ei ollut ennättänyt vielä koskaan päästä torasanoihinkaan asti, kun jo suuttumisen aihe oli alkanut unehtua, Ieva Liisa lauhtua ja elämänhuolet tai joku satunnainen pikkutapaus kiinnittäneet mielen muuhun.
Niin oli hän siis elänyt mökkipahaisessaan parin kivenheiton päässä järven rannasta. Koko avioliiton ajan oli Ieva Liisa kärttänyt häntä kaivamaan kaivoa, jottei tarvitsisi noutaa vettä rannasta asti, eikä hänellä itsellänsäkään ollut mitään sitä asiaa vastaan. Päinvastoin: hän tunnusti että kaivo oli peräti tarpeellinen ja välttämättömästi kaivettava, mutta työn alottaminen vain lykkäytyi vuodesta toiseen.
Vihdoin viime kesänä, neljäntenäkymmenentenä aviovuotenansa, oli hän kerran ettonetta makaillessansa johtunut ajattelemaan, mahtoikohan olla vesisuoni siinä aivan hänen allansa, keskellä pihaa, missä hän loikoi mahallansa päivänpaisteessa, piippunysä ikenissä. Hän oli sitä tovin aikaa miettinyt, ja kun ei päässyt muutoin varmuuteen, oli hän käynyt uteliaaksi kuin lapsi ja arvellut:
Ka, kaivaa häneen kaivon, niin sittepähän näköö, vettäkö hänessä on vain muata.
Ja oitis oli hän ryhtynyt kaivamaan. Saisihan Ieva Liisakin silloin kaivon ja jättäisi kiusaamisen. Niin oli hän jättänyt kiireellisemmät työt kesken ja alkanut painua maan sisään sitä mukaa kuin kaivo syveni. Ja kun Ieva Liisa häntä silloin torui, muistuttaen että nyt, kiireenä työaikana, ei sovi tuohon puuhaan puuttua, oli hän vain rauhallisena arvellut: