Tytöt talosilla: Kertomus

E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Kertomus
Kirj.
Helsingissä, Suomalainen Kustannus-O.-Y. Kansa, 1912.
Kevään voimakkain aika oli jo mennyt ohi. Oli tullut se raja-aika, jolloin lapset alkavat väsyä keväisiin leikkeihinsä. Pojatkin olivat jo käyneet läpi ja kokonaan suorittaneet tavanmukaisen, joka vuosi samassa järjestyksessä uudistuvan leikkiohjelmansa, aina noppasilla olosta ja kruunu vaiko klaava -pelistä pallon- ja pilpanlyöntiin asti ja alkoivat jo vetelehtää laiskistuvan näköisinä seinävierillä.
Ja sama oli tyttöjenkin laita. Hekin olivat kevään kuluessa, kun heräävä luonto oli heidät eloisiksi virkistänyt, olleet kuurusilla, sokkosilla, ajaneet yhdellä jalalla hyppien lastua kuviosta kuvioon ja leikkineet kaikki muutkin leikkinsä jokavuotisessa järjestyksessä.
Mutta nyt oli heiltäkin ikäänkuin ohjelma lopussa. Yhä kesäisemmäksi muuttuva ilma jo ikäänkuin painosti. Mitä leikkiä yrittikin, niin tuntui se jo vanhalta.
Ja sitä mukaa oli muuttunut heidän mielialansakin. Vielä äskettäin oli nuori mieli ollut eloisa kuin kiurun laulu, joka ei mitään kysy, ei mistään huolehdi, ei tunne rajoja, vaan soi ja syöksähtelee kuin jostain ylitsepursuava viaton ilo. Mutta nyt alkoi olla toisin. Kesäkö lie jo painostanut, vai mikä, sitähän eivät tyttösemme tajunneet, eivät liioin tutkineetkaan koko mielen muutostansa. Vielä äskettäin eivät he joutaneet mistään suuttumaan, eivät huomaamaan mitään satunnaista pikku loukkausta, niin täysin olivat he olleet leikkiensä, kevään ja ilojensa vallassa. Mutta nyt he jo ikäänkuin hieman huolehtivat oikeuksistansa, loukkautuivat, joskus riitautuivatkin, jos joku heidän oikeuksiansa loukkasi, esimerkiksi astumalla vahingossa varpaalle.
Niin: lasten mielialoissa alkoi tuntua kypsyvän kesän luomaa raukeutta. Niin olivat menossa mielistä keväiset ilot, kuten mahlat kuivuvat koivusta, kun kesä kypsyy ja lehdet viherjöivät voimakkaimmillansa, ikäänkuin riemuiten täyteen kasvuun päästyänsä.