Kansan keskeltä

Kuvaus keväältä 1899
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström, 1900.
Hevonen seisahtui talon eteen, herra hypähti rattailta, maksoi ja astui parilla askeleella ylös portaat.
Iida seisoi ikkunassa ja näki hänet aivan hyvin, mutta hän vetäytyi kiireesti pois, juoksi viereiseen huoneeseen, ja kun kello soi, oli hän työssä, ompeli niin ahkerasti, että näytti siltä kuin vasta vieraan askeleet olisivat hänet herättäneet.
— Maisteri Airanen, todellako! Tervetuloa. Olkaa niin hyvä ja istukaa. Näettekö, tämä tulee teidän arpajaisiinne. Eikö se ole kaunis!
Eihän maisteri voinut sitä tarpeeksi ylistää. Se oli pöytäliina. Verka oli pehmeän vihreää, ei heleää, mutta ei myöskään liian tummaa. Tilattu Käsityönystäviltä, taiteilijan piirustuksen mukaan ja heidän ompeluseuransa ompelema.
Nuori neiti, joka sitä piteli vieraan silmien edessä, oli hänkin sangen soma. Maisteri katseli tyttöä yhtä paljon kuin liinaa, ja tyttö sen kyllä tunsi. Hän olisi suonut voivansa pysyä punastumatta, mutta ei mahtanut sille mitään, että veri yhä polttavampana nousi kasvoille. Vihdoin ei ollut muuta neuvoa kuin viskata koko arpajaisvoitto käsistään ja keksiä jotakin sanottavaa. Kahvia heillä oikeastaan jo oli juotu, mutta hän kysäisi, vierastaan silmiin katsomatta, saisiko tarjota kahvia.
Hänen hetkiseksi kadotessaan kyökkiin jäi maisteri yksin.
Mielihyvällä katseli hän ympärilleen. Koti oli todella hauska. Kaikki tyylikästä ja siistiä. Perhe olikin varakas — ei suinkaan silti, että varakkaissa kodeissa aina oli aistikasta, jumala paratkoon! Rouva Strömmer oli muutamia vuosia sitten myynyt maatilansa ja muuttanut Helsinkiin. Olihan se luonnollista, sillä tyttäret olivat silloin kouluiässä. Tämä Iida neiti oli nyt parhaimmillaan. Iloinen, pirteä, osasi pukeutua, ei ollut liian arvokas eikä lyhytnokkainen. Joskus punastui ja arkaili ja kävi vieraampien seurassa hämilleen. Mutta se epäilemättä tapahtui tottumattomuudesta ja sitä paitsi puki häntä.
— No, neiti Strömmer, joko olette päättänyt, lähdettekö kesäksi ulkomaille?