Louhilinna: Tarina vanhasta talosta

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Tarina vanhasta talosta
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1906.
Kartanon nimi on Louhilinna.
Sama aatelinen perhe on hallinnut sitä jo neljättäsataa vuotta. Isän kädestä on aina ottanut poika. Pitäjän hautausmaata on suuri kulma tämän suvun hallussa. Vanhimmat ristit ovat jo painuneet pensastojen peittoon, uusimmissa kiiltävät vielä kultakirjaimet.
Louhilinna on vanha talo.
Päärakennusta peittää taitettu katto, ja päädyssä, räystään alla on ampumareikiä. Ampumareikiä — tietääkö nykypolvi edes mitä ampumareiät ovatkaan? Vanha kansa tiesi, vanha kansa tunsi sodan ja vainon. Louhilinna on ne molemmat nähnyt. Monta sen poikaa on viety vainoon, moni sen naisista on mennyttänsä itkenyt.
Louhilinna, ympärillä mustanpuhuva puistonsa, on kunnianarvoisa talo. Ihan perällä, siellä missä pellot alkavat, kasvaa nuorempaa viidakkoa ja vaaleita ruohoja, mutta päärakennuksen ympärillä ylenee jättiläispuita, sellaisia sammaltuneita koivuja, että ihan peloittaa, kun niiden ikää ajattelee. Ja ihmeellisiä kuusia on puistossa, sellaisia, joiden alle ei päivä milloinkaan paista. Ei niiden alle milloinkaan tule vettä eikä lunta eikä maa niiden juurilla milloinkaan nurmetu. Vanhan lahoavan huvihuoneen luota oli ennen mitä kaunein näköala Suurselälle. Tornista saattoi nähdä hyvin kauas. Nyt on kuusiryteikkö kasvanut umpeen koko huvimajan eikä kukaan ajattelekaan sen aukaisemista. Ihmiset kaihtavat koko huvimajaa, sanovat siellä kummittelevan. Suurilla tuulilla kuuluu selvästi kuinka siellä huutaa. Joku on nähnytkin kuinka nainen valkeissa vaatteissa seisoo tornissa ja oikoo käsiään ja huutaa… huutaa. Kuka sitten lienee — ihmisiä ei tornissa ole käynyt vuosikymmeneen, portaat ovat niin lahot, että tuskin lintuakaan kannattavat. Joutavia! sanoo vanha taloudenhoitajatar. Naakathan tornissa huutavat ja vikisevät! Miina mamsseli on niin rohkea, että menisi vaikkapa sydänyöllä hautausmaalle. Mutta piiat kutsuvat keskellä päivää koiran mukaansa, kun on asiaa jääkellariin ja täytyy astua huvimajan ohi. Jääkellarin nurkalla on vielä sellainenkin kuusi, josta vanhat ihmiset puhuvat, ettei kirves siihen ensinkään pysty. Ja sellainen puu on koivukin rouva vainajan kamarin ikkunan alla.