Nähtyä ja tunnettua: Kertoelmia ja kuvauksia

E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kertoelmia ja kuvauksia
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström, 1896.
Metsälleni Aatteensa uhri Vieraalla virralla Koketti Öisiä vieraita Onnemme saari Mäkelän Kallen morsiamet Kevätkaihoja Jouluaattona Ei vierivä kivi ota sammalta Helsinkiin Elävänä haudattu Yö Adrian merellä Tuskaa Kyllä sinä siihen totut Hänen syntymäpäiväkseen Fanttasiia
Metsälleni.
Oi metsä kotiaitani vierteellä, jonne tie vie peltojen halki, kautta punaisen portin! Sinulle tahtoisin laulaa henkeni kauneimpia säveliä, sinä joka olet luonut ajatusmaailmani niin rajattomaksi!
Auringon laita painuu alas, taivaalle jää vieno rusko ja tuulet liitelevät kaukana muilla mailla. Hanki on pehmeää, keveää tähtikudosta, metsä henkii lumipuhtautta. Molemmin puolin tietä on puita, erikokoisia, suoria ja käyriä, solakoita koivuja ja vääntyneitä leppiä, kaikki huurteisia, hienon-hieno oksaisia, joita heikoin liike väristyttää. Tämän tien ja metsän minä tunnen niin etten eksyisi syksyisenäkään yönä. Olenhan tullut tänne elämään nuoruuteni kaikkia tunteita, uskomaan ainoalle ystävälle senkin, jota en ole kertonut kellenkään ihmiselle, jota en itse ole ymmärtänyt ja jolle en ole löytänyt sanallista muotoa. Olen täällä avannut poveni huokaamaan ja istahtanut puhtoiseen hankeen niinkuin syliin, josta toivoo rakkautta ja lohtua. Olen ollut siinä kuin tainnoksissa, kuunnellut luonnon syvää laulua, erämaan ääniä puitten latvoissa ja kinosten alla; koko taivas on ollut koleanruskoisena ja kuun puolisko kumottanut kuusen oksien välistä. — — —
On kevät, kinokset sulavat, hyhmänä viruu lumi ojissa ja mättäiden välissä. Koko metsämaa on veden vallassa, ainoastaan puun juurilta pistäytyy märkiä, vihriöitä puolanvarsia. Kuinka usein olen seisonut täällä kivellä, kädet kiedottuina lepän runkoon, paljastanut pääni, antanut tuulen nostella tukkaa ja viileän hengähdyksen tuoda pisaroita oksilta sulavasta jääkuoresta otsalleni. Katse on seurannut luikertelevia, viliseviä puroja, kuinka ne leikitellen haarautuvat, eroavat, yhtyvät koskena kiertämään mätästä, johon on kiinnitetty pärisevä myllynsiipi… Luikerteleva, leikkivä puro, kiiltävät, lumiharmaat vesilampareet, puolanvarret, koivujen tuohi — tuo kokonaisuus vihertävää, kiiltävän kosteaa, puhdasta, eloon elpyvää luontoa — se tuo mieleeni, en tiedä miksi, morsiamen huntuineen, kruunuineen, kyynelsilmin, värisevin huulin. Ja minä lähden haaveillen kotiin tuntien sielussani purojen lirinää ja havautuvaa luontoa. — — —