Tähtien alla: Romaani

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1910.
Se päivä teki valkenemistaan vaivalloisesti, niinkuin muutkin päivät sinä syksynä.
Oltiin vasta lokakuun alussa, mutta puut loivat jo lehtiään. Kevät olikin ollut aikainen ja kesä harvinaisen kaunis. Aurinkoa ei enää riittänyt lokakuun osalle, lehdet eivät varisseet sinisellä syysilmalla eikä tuuli tanssittanut niitä iloisissa pyörteissä. Ne kellastuivat märkyyttään, tippuivat raskaasti maahan ja sade liimasi ne heti kamaraan mätänemään.
Satoi lakkaamatta. Helsingin kadut lepäsivät kiiltävinä pintoina, joista sadepisarat kimmantelivat ylös kuin herneet. Kattokouruista syöksyi alas kokonaisia koskia ja katuojat kohisivat kuin virrat. Aleksanterin ja Esplanaadin kadut alkoivat jo unohtaa, miltä näyttää joutilaiden iltapäiväkävelijäin hauska tulva. Ihmiset tottuivat elämään ilman aurinkoa, kuuta ja korkeita tähtiä. He täyttivät kahvilat, teatterit, ravintolat ja kokoushuoneet ja antautuivat kokonaan niihin töihin ja huvituksiin, joita Helsinki niin runsaasti varaa syksyn osalle.
Haapasten perheessä tuli päivä samanlaisena kuin niin monet muut päivät.
Hilja oli vielä vuoteessa ja huone ihan pimeänä, kun Maali, oikeassa kädessä halkokannin ja vasemmassa kirje, raotti ovea ja päästi sisään iloisen valo viivan ruokasalista. Maali ei sanonut huomenta, se ei kuulunut hänen tapoihinsa, eikä hänen tapojaan enää voinut muuttaa — hän oli kolmattakymmentä vuotta palvellut Haapasilla. Kun hän oikaisi kirjeen Hiljaa kohti, ei hän katsonut sattuiko se rinnalle vaiko kasvoihin vaiko hiuksiin. Kaikki riippui siitä, missä asennossa Hilja oli.
Joka tapauksessa tyttö heti paikalla heräsi, vaikka edellisenä yönä olisi tanssinut kuinka myöhään. Hän ei juuri saanut kirjeitä muuta kuin sulhaseltaan ja kun Maalin käsi näin aamuisin kosketti häntä, tiesi se, että kirje oli tullut. Nytkin hän sävähti istualleen, pudotti kirjeen rinnaltaan, jonne se oli joutunut, kumartui hakemaan sitä lattialta, löysi sen, tunsi hienon reseedan lemun ja kiihtyi niin, ettei tahtonut saada kuorta auki.