Valkea huvila

language: Finnish
Novelli
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.
Eräänä ihanana kevätiltana tapahtui se rautatieonnettomuus, joka pariksi päiväksi antoi sanomalehdistölle aihetta laajoihin artikkeleihin ja sittemmin viranomaisille tutkintoihin useiden kuukausien aikana. Järkytetyin mielin lukivat kansalaiset pitkin maata kuvauksia ihmisistä, jotka olivat menettäneet kätensä tai jalkansa, tai tykkänään henkensä. Parin päivän aikana oli asianomaisen pienen maaseutuaseman nimi kaikkien huulilla, jopa toistettiin uhrienkin nimiä. Ne olivat tuntematonta väkeä, työmiehenvaimoja, joku vaihdemies sekä eräs leskirouva ja hänen kuusitoistavuotias tyttärensä. Viimemainituista puhuttiin enimmän senvuoksi, että he, ollen samaa perhettä, herättivät enimmän sääliä. Äiti, Maria, kolmekymmentäkuusi-vuotias, kuoli asemahuoneella ennenkuin lääkäri ehti paikalle, tytär, Saima, oli niin vaikeasti ruhjoutunut, ettei hänen henkiinjäämisestään saattanut olla paljon toivoa. Syystä huusi yleisö kuohuissaan viranomaisten huolimattomuutta ja leväperäisyyttä.
Surullisen näköistä oli onnettomuusyönä todella ollut sillä pienellä asemalla, jonka nimeä yleisö seuraavina päivinä toisteli. Särkyneen vaunun ympärillä makasivat avuttomina ihmisten vaatteet, eväät, kopat ja jäähyväiskukkaset. Ja siellä oli myöskin verta ja silpoutuneita jäseniä. Joku utelias paikkakunnan tyttölapsi oli ollut pyörtymäisillään, kun sattui kompastumaan jalkaan, joka oli linkoutunut pitkät matkat kiskojen taakse. Jalassa oli siisti maalaiskenkä ja harmaa villasukka. Kauheaa se oli! Ne onnettomuusuhrit, jotka pääsivät liikkeelle, huusivat julki hätänsä, hajaantuivat nukkuviin asuntoihin ja vastaanottivat siellä kanssaihmisten säälin ja virvoituksen. Vaikeammin haavoittuneet makasivat asemahuoneen pienissä suojissa, voihkien ja valittaen. Eihän täällä ollut edes lääkäriä, ei mitään valmista rautatieonnettomuuksia varten. Kuolleet olivat vaiti — hekin olivat vielä elävien mukana, nimittäin se rouva, jonka nuoren tyttären ukko Trast oli asettanut pöydälle muun paikan puutteessa, ja se vaihdemies, jonka kuiskailtiin olevan syypään onnettomuuteen. Vaiti oli myöskin kuolleen rouvan tytär: hän ei ollut vielä tullut tajuihinsa, ja ukko Trast, eläkettä nauttiva vaihdemies ja vanhin junavirkailija näillä mailla, arveli itsekseen, että olisikin parasta, jos hän seuraisi äitiänsä eikä enää palaisi tähän pahaan elämään. Niin kaunis lapsi hän oli, olisipa suonut hänen pääsevän pois ennenkuin maailma ehti häntä tahria. Ukko Trast oli jo käyttänyt trasselit, joita hän iänikuisesta tottumuksesta aina piti taskussaan, asemahuoneen pyyhinliinat ja mitä ikinä liinavaatetta löysi, hiljentääkseen peloittavaa verenvuotoa. Tyttö oli jo valkoinen niinkuin tuomien kukkatertut, jotka riippuivat alas räystään yli. Paras oli lapsen kuolla, paras. Ukko Trast oli nähnyt paljon, mutta nyt hän nieli kyyneliä. Hyvän aikaa hän sai liikkua yksikseen siinä keskellä hävitystä — kenenkäpä olisi tehnyt siihen mieli! Makasiinimies kiroili kanniskellessaan tavaroita onnettomuuspaikalta korjuuseen ja herrat soittelivat konttorissa telefonia.