Kolme ystävystä I

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Maksim Gorkij
Venäjänkielestä suomentanut
Anton Helve
Helsingissä, Työväen Sanomalehti-osakeyhtiö, 1903.
Kershentson syvimmissä metsissä on paljon yksinäisiä hautoja; niissä mätänevät erakkojen luut, miesten, joiden jumalanpelko oli vanhanaikuista, ja eräästä sellaisesta erakosta, Antipasta, — Kershentson kylissä kerrotaan seuraavaa:
Raaka, rikas talonpoika Antipa Lunjeff, vietettyään syntistä, maailmallista elämää viisikymmenvuotiaaksi, rupesi tarkoin ajattelemaan sielunsa tilaa, omantunnon vaivoissa jätti perheensä ja meni metsiin. Sinne, jyrkän rotkon reunalle, salvoi hän itselleen mökin ja eli siinä kahdeksan vuotta, talvet ja kesät, päästämättä luoksensa ketään, olivatpa ne sitten tuttavia tai sukulaisia. Joskus ihmiset, jotka olivat eksyneet metsään, sattumalta joutuivat hänen majansa läheisyyteen ja näkivät Antipan rukoilevan polvillaan sen kynnyksellä. Hän oli kauheannäköinen. Paastoaminen ja rukoileminen oli hänet kuihduttanut, ja tukkansa ja partansa oli hän antanut vapaasti kasvaa. Huomatessaan ihmisen, nousi hän seisomaan ja vaieten kumarsi maahan asti hänelle. Jos häneltä kysyttiin, kuinka päästä pois metsästä, osoitti hän äänetönnä kädellään tietä, vielä kerran kumarsi maahan asti ja poistui majaansa sulkeutuen sinne. Kahdeksan vuoden kuluessa nähtiin hänet usein, vaan ei kukaan koskaan kuullut hänen ääntänsä. Hänen vaimonsa ja lapsensa kävivät joskus hänen luonansa; hän otti vastaan heidän tuomansa vaatteet ja ruokavarat ja kumarsi, kuten kaikille, heillekin maahan asti, vaan tapansa mukaan ei virkkanut heille sanaakaan koko erakkoelämänsä aikana.
Hän kuoli samana vuonna, jolloin erakkojen majat hävitettiin, ja se tapahtui seuraavalla tavalla:
— Hei, sinä siellä! — huusi hänelle ispravnik. — Tule ulos! Särjemme pesäsi!… — Mutta Antipa ei kuullut hänen ääntään. Kuinka tahansa hänelle huusi ispravnik vanhus ei hänelle vastannut. Silloin käski ispravnik väkisin tuoda Antipan majasta. Vaan väki nähdessään erakon heitä huomaamatta yhä keskeymättä rukoilevan hartaasti, hämmästyi hänen mielenlujuuttansa eikä totellut ispravnikkia. Silloin ispravnik käski heidän särkeä majan, ja varovasti, peläten satuttavansa rukoilijaa, he vaieten alkoivat purkaa kattoa.