Kukkasia: Kiehkurainen kertomuksia

Kiehkurainen kertomuksia
Kirj.
Helsingissä, G. W. Edlund, 1883.
Jaakko. Satu. Ajattele vanhuuttasi. Todellinen päästökirja. Kovan kohtalon talo. Kutsumaton vieras. Seppä Kummallinen. Sunnuntai lauvantaina. Anna-Liisa. Niinin kosijat.
Jaakko.
Vähäinen köyhä tölli suuren, suuren metsän rinteessä oli hänen kotinsa. Pieni ja pimeä oli mökki, pienet ja rikkinäiset olivat akkunat, huono ja vanha oli lattia, mutta hyvin viihtyi hän siellä, hän oli tottunut köyhyyteen ja kohtuulliseen asuntoon. Hänellä oli hyvä ja rehellinen isä sekä helläsydäminen ja työskentelevä äiti. Sitä paitsi oli hänellä nuorempi veli ja kaksi pientä sisarta. Lapset olivat leikkineet monta iloista hetkeä kesän aikana rannalla ja metsässä, talvella mökissä päresoihdun valossa jonka äiti oli pistänyt seinänrakoon. Silloin kehräsi äiti, isä vesteli ja Musti makasi penkin alla, mutta kissa istui pankolla ja lämmitteli. Monta kertaa oli tiukka leivästä, mutta Meidän Herramme lähetti aina avun aikanansa ja ihmiset tekivät työtä ahkerasti. Kilpi ja Jaakko kasvoivat ja vaurastuivat, he alkoivat vähitellen auttaa isäänsä halonhakkuulla ja ajamisella sekä heinäniityllä. Mutta tytöt olivat vielä hyvin pieniä.
Isä tuli kipeäksi moneksi viikoksi, moneksi kuukaudeksi. Lähimmäisen naapurin — se asui hyvin kaukana — täytyi toisinaan tulla auttamaan taloon, mutta hän oli paha ihminen ja otti suuren palkan työstänsä tältä köyhältä joukolta. Vihdoin tuli isä terveeksi ja alkoi tehdä työtä. Ruispelto huojui ihanana auringon paisteessa, perunat kasvoivat ja rehoittivat, lehmät ammuivat tyytyväisinä metsässä, ja heinät kukoistivat vihantina niityllä. Silloin tuli pitkällinen kuivuus. Aurinko paahtoi, taivas oli pilvetön, maa oli kuiva, ruoho kellastui, kostea viheriäinen niitty oli kuiva ja turmeltunut. Pienet tytöt itkivät.
Voi, mitä Kukkanen ja Muurikki syövät talvella! valittivat he.
Niiden täytyy tyytyä olkiin , vastasi äiti syvällä huokauksella.
Niin tuli syksy. Huonolta tosin näytti ruis pitkällisen kuivuuden perästä, mutta kumminkin oli se syksypuoleen kohonnut aika lailla. Isä kävi joka päivä sitä katsomassa. Se oli hänen ainoa toivonsa talven varaksi. Mutta tämäkin toivo petti. Hirmuinen hallayö hävitti niin hyvin rukiit kuin kauratkin. Vaaleana kyyneleettömällä katsannolla katseli tämä köyhä mies peltojansa, ja vaimo itkeä nyyhkytti. Jaakko, vanhin poika, oli ainoa lapsista, joka oikein käsitti onnettomuuden. Niin kauvan kuin lehmät kävivät ulkona, eli tämä köyhä perhe maidolla ja perunoilla. Isä teki päivätyötä siellä ja täällä kylissä. Mutta nyt tuli syksy. Myrsky riehui ja sadetta tuli lakkaamatta, ruoho lakastui, heiniä ja olkia ei ollut kuin muutamiksi viikoiksi. Kun nämä loppuivat, sanoi isä: