Haaveilua

Kirj.
Marianne Lundegård-Hagberg
Suomentanut
Kotkassa, Etelä-Suomen Kirjapaino Osakeyhtiö, 1905.
Sensurin hyväksymä Kotkassa 2 p. kesäk. 1905.
Rouva Askerin tilavaan saliin oli koko perhe kokoontunut. Keskustelu, joka kävi hitaasti, taukosi tuolloin tällöin kokonaan. Oli juuri noustu hyvältä päivälliseltä ja sen vaikutus tuntui nyt perheenjäsenten mielialassa, joka tällä kertaa oli vähemmän säkenöivä kuin tavallisesti. Kukin istui tuolissaan tai jossakin sohvannurkassa taaksepäin nojaten ja nauttien hiljaista ehtonetta. Uunin luona kunniapaikalla istui talon emäntä itse, paksu, pyöreä, harmahtavatukkainen, mutta kasvonpiirteiltään vielä reipas eukko. Pitkässä vanhanaikaisessa sohvassa istuivat talon neljä tytärtä, kaikki muut äitinsä näköisiä, paitsi nuorin, joka oli ilmeinen jäljennös edesmenneen kamreeri Askerin seinälle ripustetusta täyskokoisesta muotokuvasta. Divaanissa keskellä huonetta loikoi nuorin poika selällään ja poltteli aito havannaa. Hän oli perheen ylpeys, lääkärinalku, joka paranteli pienempiä vammoja ja teki erikoisen onnistuneita kuureja. Lepotuolissa ikkunan luona istui nukkuen vanhin poika. Hänen ulkomuotonsa vivahti seinällä olevaan kuvaan ja perheen äitiin. Pyöreähköt posket ja tasaiset piirteet olivat äidiltä perintöä mutta kasvoista puuttui hänen nuorekas reippautensa. Pojassa oli sitä vastoin jotakin hyväntahtoista ja mielyttävää kuten seinällä olevan muotokuvan maalatuissa piirteissä. Sukutilanhaltijaksi häntä perheen kesken alinomaa leikillä kutsuttiin. Semmoinen arvo hänellä itse asiassa olikin ja lisäksi isänsä paikka yhtiön konttorissa.
Tuossa istui hänen nuori rouvansa. Hän oli tässä huoneessa ainoa, joka ei nukkunut eikä näyttänyt väsyneeltäkään, ja hän oli myös ainoa, joka oli vallan erilainen muista. Koko olennossa oli valppaan älykkäisyyden, terveyden, elämänhalun ja nuoruuden leima. Hän nojasi kyynärvarttaan ikkunan reunaan ja voimakas, valkoinen käsi silitteli kiharoivaa tukkaa samalla kuin silmät vilkkaasti seurasivat rivi riviltä kirjaa, joka oli hänen edessään ikkunanreunalla. Se oli Viktor Rydbergin Viimeinen Ateenalainen. Silloin tällöin loi hän miettivän, unelmoivan katseen lähellä olevaan komeaan puistoon.