Martti Jänne

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Marja Salmela
WSOY, Porvoo, 1919.
I. Taipaleelle-lähtijät. II. Vieraalla pohjalla. III. Pesää rakentamassa. IV. Yhteinen taival. V. Mainingeissa.
Anna-Stiina Aaltosella oli pieni kauppaliike parisen kilometriä Keilon kirkolta. Tavara oli taatusti hyvää, hinnat kohtuullisia, eikä liikkeellä ollut kilpailijoita lähempänä kuin muutaman peninkulman päässä olevassa kaupungissa. Kaupassa kävi siitä syystä paljon ostajia, semminkin kun monen — etenkin isäntämiehen — mielestä muutenkin oli mukavata käydä kuulemassa, oliko Anna-Stiinalla tietoja suurenmaailman tapahtumista tai oliko ehkä muuta kuuntelemisen arvoista kerrottavaa. Anna-Stiinahan aina tiesi enemmän kuin muut.
Anna-Stiina oli pienestä pitäen ollut erikoisuus. Kun hän pienenä pahasena peuhasi yhdessä veljiensä kanssa koskaan jäämättä heistä missään suhteessa jäljelle, katsoivat vanhemmat häneen nuhtelevasti ja tavan takaa hän sai kuullakseen: — Mitäpä tuollaisesta tyttölapsesta! Ihanhan hän on kuin poika! — Paras, kun olisikin kakslahkeinen — sanoi isä kerran. Anna-Stiina pukeutuikin sen johdosta seuraavana päivänä häntä iässä lähinnä olevan veljen vaatteisiin ja meni mäkeen. Mutta siitä hän sai selkäänsä.
Häntä toruttiin ja hänestä tehtiin enimmäkseen pilaa siihen päivään asti, jolloin hän kinkereillä kaiken kansan kuullen rovastilta sai kauniit ja suuret kiitokset sekä ulko- että sisäluvustaan. Seitsenvuotias hän silloin vasta oli, ja enimmät tietonsa hän oli hankkinut kenenkään sitä tietämättä tai siihen käskemättä. Äiti oli vain neuvonut alulle kirjaimien tuntemisessa — kun ei Keilon kappeliseurakunnassa siihen maailmanaikaan vielä ollut kansa-, paremmin kuin kiertokouluakaan. Ihan voisi lukea vaikka papiksi, jos olisi poika , oli rovasti sanonut. Ja ne sanat nostivat Anna-Stiinan arvoa sekä kotona että kylällä.
Rippikoulussa hän oli yhtä etevä kuin kinkereilläkin. Kun eivät muut osanneet, kysyttiin Anna-Stiinalta, ja hän osasi. Mutta omat tapansa oli hänellä siihenkin aikaan. Harvoin hän jutteli toisten kanssa. Heidän puheensa eivät huvittaneet häntä. Hän kulki mieluummin yksin, luki läksyjään ja ajatteli tai — jos oli saanut käteensä jotakin painettua — tutki sitä. Hänellä oli pienistä asti ollut sellainen tapa, että kun hän vain sai käteensä jotakin painomusteella tuhrittua — tulipa se käärepaperina jostakin kaupungin puodista tai mistä hyvänsä — luki hän sen niin tarkkaan, että tiesi kaiken mitä siinä sanottiin.