Murusia

E-text prepared by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
Kirj.
Marja Salmela
WSOY, Porvoo, 1922.
Hämyhetkenä. Vanha Maija. Esikoinen. He rakastivat kumpikin. Kannel. Valkolakki. Taistelutantereelta. Pollen puolesta. Veljesi tähden. Kun talvinen aurinko laskee.
Oli maaliskuu. Päivä oli ollut kirkas ja kevättunnelmaa täynnä. Sinisenä oli taivas siintänyt, hanki oli häikäisevänä hohtanut, ja päivä oli paahtanut melkein kuin kesällä. Nyt oli ilta. Aurinko oli mailleen mennyt, ja iltaruskonkin heloittava puna oli häipynyt. Valju kuutamo yksin valaisi lumivainioita. Luonnon voimakas, keväinen riemastus oli vaihtunut vienoon sopusointuisuuteen ja rauhaan. Oli hiljaista sydänmailla. Kaikki oli kuin uneen vaipumaisillaan. Ainoastaan tulet, jotka siellä täällä syttyivät mökkien ikkunoihin, kertoivat siitä, että täälläkin oli ihmisiä, oli elämää ja työntekijöitä, jotka eivät vielä levolle joutaneet.
Vähän matkan päässä maantieltä kapean niemen nenästä näkyi suurempi herraskartano. Sen kirkkaasti valaistuista keittiön ikkunoista loistivat tulet tielle asti. Sielläkin oltiin jo ahkerassa työssä sytytetyn lampun ääressä.
Muualla talossa vallitsi vielä hämyhetken syvä hiljaisuus. Huoneissa oli pimeää, ainoastaan salin uunissa räiskyi iloinen takkavalkea. Siellä istui kasvava tyttö roihurahilla tuleen tuijottaen. Hän oli jäänyt tänne valkeata vartioimaan muiden kaikkien ollessa lepäämässä. Mutta pian he tulisivat, sen hän tiesi, ja sitten alkaisi se hetki päivästä, jota hän eniten sekä rakasti että pelkäsi, hämyhetken vietto, jolloin äiti soitti ja perhe saliin kokoontuneena istui kuuntelemassa.
Ei sitä semmoista aina tarjottu, ei jokapäiväisissä oloissa, mutta nyt, kun naimisissa oleva sisar perheineen oli tullut käymään, ja kun velikin pikku poikansa kanssa oli kotona, tulisi hämyhetken viettokin varmaan. Ja mukanaan toisi se valtavan, voimakkaan tunteen elämän ihmeellisestä rikkaudesta, sen suruista suurista, sen ihanimmista iloista. Se paisuttaisi rintaa, saisi sydämen sykkimään, olisi suuri, mahtava kuin hyökylaine, lopulta aivan itseensä upottaa tukahduttaisi.