Jenkkejä maailmalla II / Heidän toivioretkensä Pyhälle Maalle

E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
WSOY, Porvoo, 1922.
Jälleen merellä — Pyhiinvaeltajat kaikki tallella — Uljas Stromboli — Sisilia kuutamossa — Skylla ja Kharybdis — Oraakkelin erehdys — Hän parantaa horisonttaalisen parallaksin — Läpi Kreikan saariston — Vanha Ateena — Karanteeni, kielto lähteä maihin — Murramme saarroksen — Veretön yöllinen seikkailu — Pakko tekee meistä rosvoja — Koetamme valloittaa Akropoliin rynnäköllä — Hukkayritys — Menneisyyden muistojen keskellä — Veistokuvain sortunut maailma — Näköala unelmain maasta — Kuuluja paikkoja — Peräydymme hyvässä järjestyksessä — Vahdit pidättävät — Matkustamme sotilaallisin kunnianosoituksin — Jälleen turvassa laivassa.
Jälleen kotona! Ensi kerran moneen viikkoon oli laivan koko perhe jälleen koolla ja peräkannella tapahtui yleinen kättely. Monelta ilmansuunnalta ja monesta maasta oli keräydytty, mutta ei ainoatakaan puuttunut. Tauti ja kuolema olivat säästäneet laumaamme, eivätkä mitkään soraäänet siis häirinneet jälleennäkemisen iloa. Jälleen oli kannella täysilukuinen kuulijakunta merimiesten laulaen vivutessa ankkuria pohjasta ja täysilukuisina viuhdoimme jäähyväisiä kiitäessämme Napolista ulapalle. Päivällispöydässä olivat kaikki istuimet jälleen asutut, dominoseurueet aukottomat ja yläkannella vallitsi ihanassa kuutamossa jälleen samanlainen elämä ja hyörinä kuin ennen vanhaankin — ennen vanhaan, s.o. aikoina, joista tosin oli kulunut vain viikkoja, mutta jotka olivat olleet niin täynnään tapauksia, seikkailuja ja mielenkiintoa, että ne melkein tuntuivat vuosilta. Quaker Citystä ei puuttunut rattoisuutta. Kerrankin tuo nimi oli nurinkurinen. Seitsemän aikaan illalla, auringon mailleen mentyä, mutta etäisistä laivoista pilkullisen lännen taivaanrannan vielä kuultaessa laajana kultamerenä, täysikuun viilettäessä korkealle kohti taivaan napoja ja meren jalkaimme alla hehkuessa tummaa sineään, kaikkien näiden eri valojen ja värien kutoessa ympärillemme omituisia hämärän tunnelmiaan, kohosi jalo Stromboli näkyviin. Kuinka majesteetillisena tuo yksinvaltias näytteli mahtiaan meren autiolla ulapalla! Etäisyys verhosi sen purppuraiseen tummuuteen ja sen päälle heitti hohtavista autereista hunnun, ja nämä siihen määrään vienonsivat sen rosoista ankaruutta, että se meistä näkyi kuin hopeisen harson läpi. Soihtunsa se oli sammuttanut, mutta tuli kyti sen pätseissä ja korkea savupatsas, joka nousi siitä ja häipyi vahvistuvaan kuutamoon, oli ainoa merkki, jolla se osoitti olevansa elävä meren herra eikä vain kuollut haamu.