Munkebodan Skytteläiset: Kotielämän kuvaus Skånesta v. 1830

Kotielämän kuvaus Skånesta v. 1830
Kirj.
Pohjalaisen suomentama
Vaasassa, Pohjalaisen kirjapainossa, 1899.
Isälle ja Äidille omistaa kiitollisuudella tämän vanhan jutelman Länsi Göingen kihlakunnasta
Tekijä.
Kirkkaasti valaisi maaliskuun aurinko pitkän valkean rakennuksen etuseinää ja paistoi kimakasti hiukan viheriähköin, korkealla olevien akkunoiden kautta sisälle. Suurten kivirappusten yläpuolella, etehisen puoliavoimella ovella seisoi Agneta räpähytellen silmiänsä juuri silitetyn harsomyssynsä suojassa, joka hänellä oli ensi kerran tänä vuonna ja solmi vähän väristellen vihavassa kevättuulessa neulotun villaliivinsä kaulanauhan kiini. Sitte nosti hän nopeasti molemmilla käsillänsä ylös ohuen vihtoriini-hameensa, joka suurikukkaisine kuvioineen ja vaalean sinipunervine pohjineen näytti kelvottoman haalistuneelle — sen huomasi hän nyt vasta auringon paisteessa.
Hän aikoi vain keittiöpuutarhaan katsoaksensa, josko kukkisi siellä jokukaan lumikellonen, jonka hän voisi viedä Joachim serkun kamariin — kaapin päällys neulottuine liinoineen ja kuvastimineen vain näytti niin kovin paljaalle. Ja sitte aikoi hän — tuumiskeli hän juostessansa jäätyneen parsapengermän yli — ripustaa perintöprinssin sekä kenraali Adlersparren pienet painokuvat, jotka tuskin näkyivät vanhanaikuisen kaapin päältä tuolla alhaalla — seinälle hänen sänkynsä yläpuolelle. Se, tuumi hän, sopii hyvin upseerille.
Keittiön avoimen takan edessä leipoi Beata, valppaasti tarkkaavaisena köyhiä vänrikkejä kahvileiväksi. Ne, jotka olivat epäonnistuneita ja kärähtivät liiaksi, latoi hän erilleen toiselle vadille — ne olivat oivallisia tarjota pesu Riitulle ja Fersingin Kirstille panimohuoneessa.
Asuintuvassa helskyivät kangaspuut, kuten tavallisesti. Armollinen rouva ei suvainnut että piiat otettiin ennen aikojaan pois työstä. Itse asiassa ei hän antanut Joachim serkun tulolle niin suurta arvoa kuin tytöt. Kun ei sen kunniakkaampana tullut, niin…
Mutta, ei Agneta, eikä Beata, eikäpä edes Karin Mariakaan tiennyt, miksikä serkku tuli — äiti ei ollut pitänyt sopivana, eikäpä edes viisaanakaan sanoa tuon vierailun syytä heille. Eivätkä he sitä liioin kyselleetkään — siinä oli kylliksi että hän tuli — että joku tuli. Nyt oli taas talvi vierähtänyt kotona Munkebodassa, eivätkä he olleet sitte laamannin ja provastin joulukekkerien ja syntymäpäivä naamiaisten jälkeen Brita tädin luona, nähneet ainoatakaan elävää sielua, paitse hiljaista parooni Stjerneä Marieholmasta ja vanhaa mamseli Fikeniä, joka auttoi aina täkin y.m. ompelemisissa, sekä muissakin pikkuasioissa. Hän, mamseli Fiken, oli kyllä kiltti ja aika hauskakin, mutta hehän olivat jo niin monena herran vuotena kuulleet kaikki hänen juttunsa, että he jo osasivat ne melkein paremmin kuin hän itse ja ne ainoat uudet, jotka olivat ilmestyneet lisäksi viime aikoina, puhuivat vaan kaikki tuosta ilkeästä Pietari Lassisesta Boforssasta, joka äskettäin juovuspäissään oli pistänyt appensa puukolla kuoliaaksi. Senkin alinomainen kuunteleminen ajan pitkään ei voinut olla niin erinomaisen hupaista!