Kevätkukka: Perhetarina

Produced by Tapio Riikonen
Perhetarina
Kirj.
Helsingissä 1911, Yrjö Weilin & kumpp. Osakeyhtiö.
Helsingissä 1911, Osakeyhtiö Kirjapaino Aktiebolag.
Kauppaneuvos Blumin luona oli eräänä iltana joulunpyhien aikaan vieraita. Isäntä itse istui huoneessaan pelaten preferanssia kolmen vieraansa kanssa.
Kauppaneuvos oli hyvin huono pelaaja, mutta teki, kuten ihmiset yleensä, erityisen mielellään sitä, mitä huonoimmin osasi. Hän luuli itse pelaavansa tarkan harkinnan mukaan — luulo, jonka pelitoverit sallivat hänen pitää kunnioituksesta hänen ikäänsä ja muilla aloilla saavutettuja suuria ansioitaan kohtaan. Hänen molemmat poikansa, majuri ja tohtori Blum, tukahduttivat tuontuostakin haukotuksensa ja levittivät kortit pojallisen kunnioittavasti, mutta kauppaneuvoksen vastapelaaja, eversti Dufva, lyhyenläntä mies, jolla oli teräksenharmaa, paikkapaikoin viheriään vivahtava peruukki ja lyhyeksi leikatut viikset, ei säästänyt ivallisia huomautuksiaan, kun kauppaneuvos liian kauan ja syvämielisesti tarkasteli korttejaan, ennenkuin veti ne esiin.
No, veli hyvä, mitä sieltä nyt tulee? sanoi hän, iskien silmää vastapelaajille — jokin neronleimaus? Vähintäin suuri slammi? Älä vaan unohda, että kuningas on Henrikillä ja rouva Antonilla — j.n.e.
Viereisessä huoneessa istuivat talon vävyt, hovioikeuden-neuvos Bergenstierna ja tuomari Törne, syventyneinä juriidisiin ja poliittisiin keskusteluihin. He olivat asioista yleensä eri mieltä, sillä he olivat kokonaan eriluonteisia, mutta kumpikaan heistä ei koskaan kiivastunut — Blumin talossa harvoin kiivastuttiin — he puhuivat hiljaisella, opettavalla virkamies-äänellä ja antoivat aina kulua pari sekuntia lauseitten välillä, ikäänkuin he olisivat esittäneet asioita hovioikeudessa tahi kuninkaan neuvospöydän ääressä.
Ruokasalista kuului tuontuostakin nuoren väen puhetta ja naurua, mutta se oli harvoin äänekästä; nuortenkin puhe oli kunnioittavan hillittyä.
Vierashuoneessa, missä naiset istuivat käsitöineen, vallitsi unelias hiljaisuus. Ilma siellä oli kuin rauhalla kyllästettyä. Ainoastaan kerran, kun oli puhe palvelijain vaatimuksista, oli kuin myrskytuuli olisi puhaltanut huoneen läpi, mutta kun se vaimeni, oli siellä taas yhtä hiljaista. Henrik Blumin rouva, uhkea, vaaleatukkainen kaunotar, joka ei rakastanut yksinomaan naisseuraa, luki aateliskalenteria; hän selaili lehtiä, otti selvää sukulaisuussuhteista ja merkitsi muistiinsa nimiä ja syntymävuosia. Tuontuostakin hän katsahti ylös ja kysyi jotain vierustoveriltaan neiti Regina Blumilta, joka istui sohvassa, ahkerasti neuloen kallisarvoista koruompelua; ja näihin kysymyksiin Regina neiti vastasi kuivasti ja virheettömästi, kuin olisi hän lukenut kirjasta. Suuri, lihava, kunnianarvoisa Regina täti ja pieni, hienohipiäinen Henriette Blum olivat monessa suhteessa samankaltaisia: molemmat keräsivät muistiinsa tosiasioita, eivät ymmärtäneet tunteita eivätkä tunnelmia, osasivat ulkoa sekä aatelis- että valtiokalenterin ja pitivät enemmän mies- kuin naisseurasta.