Sieluntaisteluita

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Mathilda Roos
Suomennos.
Porissa, Adolf Allardt. Axel Bergbomin kirjapainossa 1889.
Kuukauden viimeinen torstai oli kauppaneuvos Rehnberg vainajan lesken vastaanottopäivä. Nyt, niinkuin ainakin, olivat hänen huoneensa vieraita täynnä. Jos jonkinlaista siellä löytyi, jos jonkin sukuista ja ikäistä; olivat tulleet kuuntelemaan soittoa ja esitelmää ja syömään emännän hyvää ruokaa.
Palvelija juuri tarjoili teetä, mutta eivät olleet vieraat vielä oikein tuulella . Oli nimittäin se tukala hetki, jolloin seurustelu ei ole vielä ruvennut oikein käymään , jolloin miesväki parveilee salissa, jolloin naiset istuvat tai seisovat jäykissä ryhmissä, ja keskustelu jauhaa raskaasti ja vastahakoisesti alkuun päästäkseen. Nämä hetket olivat aina tuskantunteja rouvalle, varsinkin kun hän joka kerran oli kutsunut muutaman uuden vieraan, jonkun kirjailijan, tiedemiehen tai matkustavaisen, jotka olivat outoja muulle seuralle ja vaikuttivat siis — käyttäen rouvan omaa sanaa — painustavasti toisiin. Mutta onnistuipa häneltä melkein aina poistaa tuo paino ja luoda kesteilleen noin hienonen värivivahdus. Yksi hänen kunnianhimonsa unelmista oli nimittäin saada olla Ruotsin madame Adam. Lakkaamatta hän käyskenteli vieraiden joukossa, esitteli, sovitti ryhmiä, vetäisi esille jonkun huomaamattoman olennon, herätti pienellä ystävällisellä pistosanalla välinpitämättömän näköisiä, — sanalla sanoen, joka paikkaan, missä, vaan voi huomata hitautta, missä seurustelukoneen rattaat alkoivat ratista, sinne hän vuodatti muutaman pisaran suloutensa öljyä, joka pani koneen tasaiseen ja nopeaan vauhtiin.
Rouva oli joutunut leskeksi neljä vuotta sitte ja vasta miehen kuoltua hänen seurustelukykynsä ja rakkautensa tieteisin ja taiteisin oli puhjennut täyteen kukkaan. Sillä vaimona ollessa häntä ei koskaan käsitetty, ei tutuistakaan, koskapahan kauppaneuvos kuoli vähääkään aavistamatta että hänen vaimonsa lähetteli pieniä, nimettömiä lemmenlauluja sanomiin ja aikakauslehtiin ja että hän sielunsa syvyydessä piti itseään kohtalon ja aviollisen taakan masentamana runoilijahenkenä. Mutta kun kauppaneuvos kuoli, jättäen jälkeensä suuren omaisuuden, ja vaimonsa oli kaikella kunnialla häntä surrut sekä lähetellyt läheisimmille ystäville omatekoisia painetuita hautaussäkeitä — silloin hän sai korvata kärsimyksensä ja vapaasti antautua ihailemaan taiteilijoita, tiedemiehiä ja kirjallisia neroja.