Sureeko Suomi Jumalan mielen mukaan? / Muutamia Raamatun kysymyksiä nykyisiin oloihin

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Muutamia Raamatun kysymyksiä nykyisiin oloihin
Sovittanut
Werner Söderström, Porvoo, 1891.
Vartija, mitä yö kuluu?
Jes. 21: 11.
On sydäntalvi isiemme maassa. Jäät salpaavat rannikkomme, kylmän kahleissa ovat järvemme ja jokemme; lumihanget tukkivat tiet erämaiden metsiin. Nyt on pohjolan pitkä, kuukausia kestävä yö. Tuo ei ole outoa Suomen asukkaille. Herra, joka ohjaa kansojen vaiheet, antoi meille tämän talvisen maan, täällä opettaaksensa meitä ajattelemaan mitä meidän rauhaamme sopii. Ei antanut Hän meille aineellista rikkautta eikä kutsunut meitä maailman silmissä loistaviin urotöihin: puutteen ja kärsimisten koulussa on hän Suomen kansaa kasvattanut sitä tehtävää käsittämään ja toimittamaan, jonka Hän, koko maailman kaikkivaltias hallitsija, sille uskoi. Olemmeko olleet viisaita, olemmeko Herran tahdon mukaan työtä tehneet? — — —
Kun kristinuskon valo syttyi pakanamaailmassa, kaikui Herran sanansaattajan suusta muiden, kansojen korkeaan päätehtävään viittaavien todistusten kera tämäkin sana: Jumala on eksytyksen ajat sallinut, ja ilmoittaa kaikille ihmisille joka paikassa, että he parannuksen tekisivät. Sillä hän on sen päivän säätänyt, jona hän on maan piirin tuomitseva vanhurskaudessa, sen miehen kautta, jonka hän on säätänyt, ja jokaiselle ilmoittaa uskon, siinä että hän hänen kuolleista herätti. Pitkä oli Suomen kansan eksytyksen aika — myöhään sai se tietää, että silläkin oli vanhurskas ja armollinen Jumala. Muinaistutkija, joka sadun kuutamossa liikkuu pakanallisten esi-isiemme haudoilla, kysyy tuolta tietäjältä ijänikuiselta turhaan: vartija, mitä yö kuluu. Ainoa vastaus, jonka hän saa, on runon etäinen, eksyttävä kaiku. — — —
Katso, jo valkenee taivaan reuna: Wäinön lapset näkevät ristin-merkin pystytetyn Aurajoen rannalle. Ihmetellen utelee Suomen heräävä kansa: vartija, mitä yö kuluu? Sille vastataan: Jesus Kristus on maailman valkeus . Unelmain häälyvältä pohjalta siirtyy kansamme vähitellen totuuden horjumattomalle kalliolle. Ei se sille väleen pääse, se haparoi kauan, kauan tietämättömyyden pimeässä. Hitaasti kuluvat umpeen keski-ajan pitkät vuosisadat koetuksineen, kärsimisineen. Vartija, mitä yö kuluu? kysyy huoaten kristitty Suomi, kun murtumatonna on pakanuuden valta sen sydänmaissa, ja alituiset sodat uhkaavat vereen tukehuttaa sen vasta syttyneen tulevaisuudentoivon. Epätoivoon uupua on monesti tuo pieni vartijajoukko Suomen Siionin muureilla. Toisia kaatuu taistelussa, toiset luopuvat paimenvirastaan, väsyneinä vaikeasta tehtävästään: pitkä on talvisen pohjolan yö! Ken uskaltaa vakuuttaa, että Suomellekin on aamu koittava? Miten himmeää on vielä totuuden valo, kuinka paljo pettävää valevaloa siihen liittyy! — Legendat valehtelivat, luulousko eksyi eksymistään, etsiessään totuutta pimeässä, ja papit saarnasivat rauha, rauha , vaikkei rauhaa ollutkaan, vaan tuo aamua ennustava valonkipinä ei kuitenkaan sammunut Suomen kansan sydämmessä, sillä täällä kysyttiin katolisuuden pimeimpinäkin aikoina: vartija, mitä yö kuluu? ; ja jos useimmat vartijat vastasivatkin väärin, niin löytyi kuitenkin siellä täällä niitäkin, jotka, uskollisina sille totuudelle, jonka he olivat saaneet, ohjasivat kansan sen Herran puoleen, joka todistaa: avukses huuda minua hädässäsi, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.