Viisaus ja kohtalo

Kirj.
Ranskankielestä suomentanut
Aarne Anttila
Hämeenlinnassa,
Arvi a. Karisto,
1919.
TEILLE, MADAME GEORGETTE LEBLANC,
omistan tämän kirjan, joka niin sanoakseni onkin teidän työtänne.
On olemassa ylevämpi ja todellisempi yhteistyö kuin kynän,
nimittäin ajatuksen ja esimerkin. Minun ei ole tarvinnut
vaivalloisesti kuvitella viisauden ihanteen päätöksiä ja toimia,
ei myös pusertaa sisimmästäni kauniin, mutta pakostakin hieman
hämärän haaveen moraalia. On riittänyt, että olen kuunnellut
Teidän sanojanne. On ollut kyllin, että silmäni ovat
tarkkaavasti seuranneet Teidän elämäänne; ne ovat siten
seuranneet itse viisauden liikkeitä, eleitä ja tapoja.
Maeterlinck .
Tässä kirjassa tullaan usein puhumaan viisaudesta, kohtalosta,
oikeudesta, onnesta ja rakkaudesta. Näyttää ehkä jonkinmoiselta ivalta
näin loihtia esille huonosti näkyvää onnea liiankin todellisten
onnettomuuksien keskelle, ehkäpä ihanteellista oikeutta ikävä kyllä
liiankin kouraantuntuvan vääryyden joukkoon, vaikeasti tavoitettavaa
rakkautta aivan ilmeisen vihan tai välinpitämättömyyden sekaan. Näyttää
ehkä hyvin vähän sopivalta mennä huvikseen etsimään ihmiskunnan sydämen
kätketyimmistä sopukoista joitakin luottamuksen tai ylevän rauhan
aiheita, joitakin tilaisuuksia hymyillä, iloita ja rakastaa, joitakin
syitä kiittää ja ihailla, kun suurimmalla osalla tätä ihmiskuntaa,
jonka nimessä uskaltaa äänensä korottaa, ei ole malttia eikä aikaa
pohjaan asti maistaa elämän kurjuutta ja surua, puhumattakaan siitä,
että se voisi viipyä sisäisten nautintojen ja syvien, mutta niin
vaivalloisesti saavutettujen lohdutusten ääressä, joita ajattelija
tyytyväisenä ylistää.
Samoin on moralisteja, muiden muassa Epiktetosta, syytetty siitä,
etteivät he koskaan ajattele muuta kuin viisasta. Tässä syytöksessä on
perää kuten miltei kaikissa syytöksissä, joita voi esittää.
Tosiaankin, jos ihmisellä olisi rohkeutta kuulla vain omantuntonsa
yksinkertaisinta, läheisintä ja vaativinta ääntä, olisi ainoa
epäilemättömin velvollisuus lieventää ympärillään, niin laajassa
piirissä kuin mahdollista, niin paljon kärsimystä kuin suinkin. Pitäisi
ruveta sairaanhoitajaksi, köyhäin luona kävijäksi, surullisten
lohduttajaksi, mallitehtaiden perustajaksi, lääkäriksi,
maanviljelijäksi, kaikkia en tiedäkään, tai ainakin oppineena
laboratoriossaan pusertaa luonnolta sen kaikkein välttämättömimmät
aineelliset salaisuudet. Mutta maailma, jossa jonakin hetkenä olisi
vain toinen toistaan auttavia ihmisiä, ei kauaakaan pysyisi tässä
rakkaudentyössä, jos ei kukaan anastaisi itselleen tarpeellista aikaa
hommailla jotakin muuta.