Aikamme uros

Kirj.
Venäjän kielestä suomensi M. Wuori
Helsingissä,
K. E. Holm'in kustannuksella,
1882.
Esipuhe
I. Beela II. Maksim Maksiimitsh.
Petshoorinin päiväkirja. Esipuhe I. Taman. II. Ruhtinatar Mary. III. Sallimaan uskoja.
ESIPUHE toiseen painokseen.
Jokaisessa kirjassa on esipuhe ensimäinen ja samalla viimeinen asia.
Se on joko selityksenä teoksen tarkoituksesta tahi puhdistaumisena ja
vastauksena arvosteluille. Mutta tavallisesti lukijat eivät välitä
siveellisestä tarkoituksesta ja sanomalehtien hyökkäyksistä, ja senpä
tähden he eivät esipuhetta lue. Ja paha on, että niin on; olletikin
meillä! Yleisömme on vielä niin nuori ja yksinkertainen, ett'ei se
ymmärrä tarua, ellei sen lopussa ole siveys-ohjetta. Se ei arvaa pilaa,
eikä tunne ironiiaa; se on, suorastaan, huonosti kasvatettu. Se ei
vielä tiedä, että kunnollisessa seurassa ja kunnollisessa kirjassa
ilmeinen soimaus ei käy päinsä; että ajan sivistys on keksinyt paljoa
terävämmän, melkein näkymättömän, mutta yhtä hyvin kuolettavan aseen,
joka imarteen verhossa tuottaa väistämättömän ja varman iskun. Meidän
yleisö on moukan vertainen, joka kuunneltuaan kahden, vihamieliseen
hoviin kuuluvan, valtiomiehen puhetta, varmaan luulisi kummankin heistä
pettävän oman hallituksensa keskinäisen, hartaimman ystävyyden eduksi.
Tämä kirja sai tuonaan kokea muutamien lukijoiden, jopa
sanomalehtienkin onnetonta luottoisuutta sanojen kirjaimelliseen
merkitykseen. Toiset närkästyivät kauheasti, eikä vain pilalla, että
heille pannaan esimerkiksi sellainen siveetön mies, kuin Aikamme
uros ; toiset taas varsin hienosti huomauttivat, että tekijä on
piirustanut oman ja tuttavainsa kuvat… Vanhaa ja kurjaa pilaa! Mutta,
näköään, on Wenäjä niin luotu, että kaikki siinä uudistuu, paitsi
tuhmuudet. Kaikkein lumoavin taikasatu meillä tuskin, pääsee ilman
soimauksitta persoonallisesta loukkausyrityksestä.
Arvoisat herrat! Aikamme Uros on todellakin kuva, mutta ei yhden
miehen; se on kuva muodostettu meidän sukupolvemme täydellisesti
kehittyneistä paheista. Sanotte minulle taaskin, ett'ei ihminen
voi olla niin ruma, mutta minä sanon teille, että jos te uskotte
kaikkien traagillisten ja romantillisten pahantekijöiden olemisen
mahdollisuutta, miksikä ette sitten usko Petshoorinin todenperäisyyttä?
Jos te olette ihaelleet paljoa kauheampia ja rujompia kuvitelmia,
niin miksikä tämä luonne, ollen myöskin kuvitelma, ei pääse teidän
armoihinne? Eiköhän vain siksi, että siinä on enemmän totta, kuin te
haluaisittekaan?