Daimoni: Itämainen tarina

Produced by Tapio Riikonen
Itämainen tarina
Kirj.
Suom. Martti Wuori
Kirjallisia pikkuhelmiä XXXXI.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1911.
O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
Venäjän suurimman runoilijan A.S. Pushkinin rinnalla mainitaan aina ensimäisenä Mihail Jurjevitsh Lermontovin nimi. Onpa niitä, jotka eivät ole epäilleet antaa jälkimäiselle etusiaakin, ja ehkä syystäkin, ainakin mitä tuntemusten syvällisyyteen ja runolliseen voimaan tulee. Molemmat nämä runoilijat saivat vaikutuksensa siitä mahtavasta hyökyaallosta, joka viime vuosisadan alkupuoliskolla kulki koko Europan läpi, siitä päävirtauksesta, jonka suurin edustaja oli Lord Byron, mutta erotus heidän välillänsä oli etupäässä siinä, että Pushkin ehti, vaan Lermontov ei ehtinyt vapautua tuon raskaan Weltschmerz'in (maailmantuskan) tarttumataudista. Pushkin osasi sopia ihmisten kanssa ja mukautua oloihin, joita vastaan hän alussa niin innokkaasti ja vihasta leppymättömänä oli sotaan lähtenyt, Lermontov sitä vastoin ei voinut eikä tahtonut koskaan sopia, sillä tuo sovinto ei olisi koskaan ollut täydellinen, ja puolinaista ei hän voinut sietää. Pushkin oli etupäässä taiteilija ja rajoitettuaan itselleen rauhallisen sopukan, jossa tyynesti sai elää taiteensa parissa, ei hän enää ollut niin ankara kaikkea muuta vastaan. Mutta Lermontoville olivat taide ja elämä eriämättömät ja hän ei kyennyt koskaan erottamaan taiteilijaa ihmisestä. Pushkin saavutti täydellisen itsenäisen, kansallisen runoilija-asteen; Lermontov liikkui itsenäisenä omalla kansallisella alalla, vaikka aina kantaen byronismin leiman.
Niiden tuntomerkkien lisäksi, näet, jotka byronismilla oli, tuli vielä toisia, niin pian kuin se oli ehtinyt Venäjän kirjallisuuteen levitä. Lermontovin runouden kautta se ikäänkuin kehittyi, tietysti toisien olojen vaikutuksesta, ja siinä juuri Lermontovin itsenäisyys onkin. Hänessä tuo runouden daimonillinen aines tuntuu luonnollisemmalta, kuin Byronilla. Suuren englantilaisen runoilijan oli vain taisteltava sitä valhetta, sitä tekopyhyyttä vastaan, jota kaikkien aikojen ja maiden viisaat profeetat itkivät. Hän saattoi korottaa äänensä korkealle, taistella hurjasti, repiä pois ulkokultaisuuden naamarin ja lannistaa valheen totuuden terävällä miekalla. Mutta Lermontov, varustettuna synnynnäisellä taipumuksella kauneeseen, joka ilman hyvettä ja totuudetta ei voi olla olemassa, oli ypö yksin hänelle aivan vieraassa maailmassa. Häntä ympäröivät ihmiset eivät ymmärtäneet tahi eivät tohtineet ymmärtää häntä ja niin uhkasi häntä alituinen vaara erehtyä oman itsensä ja ihmiskunnan suhteen.