Pakolaisen päiväkirja / Sotatunnelmia vuosista 1848 ja 1849

Produced by Tapio Riikonen
Sotatunnelmia vuosista 1848 ja 1849
Kirj.
Suomennos Unkarinkielestä.
Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877. Uuden Suomettaren kustantama.
Johdanto I. Aro-kylät II. Ranne-rengas III. Kolme sian-ajajaa IV. Sota-översti ja kasakka V. Piilopaikka rämähällä VI. Kuolleista noussut VII. Aronvari VIII. Aviovaimo ja rakastaja IX. Iloinen mies X. Kadonnut kuuluisuus XI. Murhamies XII. Päärynäpuu
Jättiläinen kaatui, kuoli pois, muuttui tomuksi. Tuuliaispää tapasi hänen tuhkansa, sirotti sitä maan yhdeltä rajalta toiselle. Tomunhiukat lentelivät sinne tänne: useat sinkoilivat ulkomaillenkin, jopa joutui niitä meren tuolle puolenkin. Niin sirotteli niitä myrskytuuli.
Näitä jättiläisen tuhan-hiukkoja olin minäkin, — minä mitätön, menneitä muisteleva, nykyisiä kärsivä, tulevaisia aavistava tomun-kipinä.
Minuakin ajeli myrskytuuli valtakunnan yhdeltä ääreltä toiselle. Monesti olisin voinut päästä ulkomaille, — aina palasin rajalta, en saattanut jättää tätä maata.
Mieleeni muistui sen kangasteleva lakea; ma näin paimenten yötulen, kuulin kaukaa paimentorven toitotuksen; tumman-viheriäisellä kummulla istui lammas-paimen. Kukapa tiesi, ketkä ja kuinka monta siihen on haudattu?
Mieleeni muistui hirveän suuri vuoriselänne. Sen päältä näkyy pieniä valkoisia kyliä, alahalla laaksossa kaikuu iltakellon soitto. Kukapa tiesi, kuinka monta ihmistä siellä kyynelsilmin rukoilee kellon soidessa ja miksi he sitä tekevät?
Mieleeni muistui komea kaupunki metelineen. Miksi? Siksi että sen akkunat kaikki nyt ovat suljetut. Monta ihmistä oleskeli siinä kerran onnellisina hyviä päiviä. Kukapa tiesi, mihinkä nyt ovat joutuneet, missä oleskelevat? Loppumattomilla matkoillako, metsiköissäkö, kulokoissako, pakolaisina välttäin päivän valoa ja ihmisten kasvoja?