Rakkaita sukulaisia

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Mauri Jokai
Unkarin kielestä suomentanut Antti Jalava
Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1879.
Setäni Lörincz Kassay seisoi siis tuolla ovessaan, piippua polttaen, ja huusi toisella puolella tietä asuvalle lautamiehelle, joka niinikään seisoi huoneensa ovessa. Keskustelu olisi tosin käynyt helpommin, jos jompikumpi olisi mennyt toisen luokse, sillä tie oli leveä ja täytyi huutaa kovasti toinen toisensa sanoja kuullaksensa, mutta tiellä molempien talojen välillä oli niin paljon likaa, että vaunuillakin oli vaikea siitä lävitse päästä, ja jos tahtoi mennä ylitse, oli ensin kiertäminen puutarhain ympäri ja samaa tietä takaisin tuleminen, kaikkialla aitauksia myöten kiiveskellen. Sen vuoksi oli parempi tuolla tavoin huutaa toiselle puolelle.
Mitenkä Lörincz Kassay on minun setäni, sitä en tiedä, mutta pidä sinäkin, arvoisa lukija, häntä sukulaisenasi, sillä — hän on kiireestä kantapäähän asti kunniallinen, kelpo mies, eikä tuota sinulle häpeää. Pitäkäämme kiinni tuosta vanhasta hyvästä tavasta, että unkarilaiset katsovat itsiään jäseniksi yhdestä perheestä, ja että vanhemmat nimittävät nuorempia veljensä pojaksi ja tyttäreksi, nämät taas heitä sedäksi ja tädiksi.
Hänen vanhempansa valitsivat nyt hänelle kauniin, siveän, hyvän tytön, jonka Lörincz setämme ottikin vaimokseen. He eivät tosin kirjoittaneet toisilleen värssyjä, mutta he elivät varsin onnellisesti, heidän avioliittonsa siunattiin pienellä tytöllä.
Nuot molemmat herrat keskustelivat par'aikaa tien poikki jostakin tärkeestä toimitus-asiasta, kun yht'äkkiä hirveä ruoskan ääni veti puoleensa heidän huomionsa, ja kun he katsoivat maantien päähän, jossa se kääntyy puimatantereen ohitse, tuli näkyviin oiva ajokalut hevosineen, jotka tahdomme tarkemmin kertoa, sillä kuka tietää, saammeko enää koskaan nähdä semmoisia, sittekuin rautatiet risteilevät maatamme kaikilla tahoilla.
Se oli kaleesi, vieläpä herraskaleesi. Että kuomin päällystä oli vähäisen pilkullinen, siihen on pääsyy etsittävä siipikarjan kasvatuksessa. Milloin nämät ajokalut lienee tehty, sitä ei käy varmaan määrääminen, koska se on historiallinen tosi-asia, että jo kuningas Lajos (Lutwikki) I:n aikana löytyi riippuvia kaleeseja. Ulkonäöltään olivat ne vesimelunan puoliskon muotoisia, jota neljä korkeaa resoria viskeli ylös alas tuolla epätasaisella tiellä, niin että sisässä-istujat purivat kieleensä, jos puhuivat, vieläpä sysäsi ihmisen uloskin, jos ei hän pitänyt laidasta lujasti kiinni. Vaunun-ovia ei voinut avata eikä sulkea, jonkatähden ne kerran kaikkiansa olivat vahvasti kiinni sidotut seililangalla; takapuolelle oli molempien resorien väliin köytetty iso heinäkimppu, joka kunkin tärähyksen perästä uhkasi lentää sisässä-istujain niskaan. Tämän kunnioitettavan muinaisjäännöksen eteen oli valjastettu kaksi sävyisää hevosta ja kolmas juoksi vieressä, vetohihnaan kiinni sidottuna; yksi oli valkoisen-pilkkuinen, yksi voilakka ja yksi harmaa, kaikki kolme korviin asti liassa ja toisiansa lapaluuta vastaan kyhnyttäen. Kun ne huiskuttivat solmuun sidottua häntäänsä, nykäisivät ne ohjakset kuskin kädestä; tämä taas heilutteli ruoskaa edestakaisin ja sivalsi sillä useammin sisässä-istujain hattuja, kuin hevosten nahkaa, jossa lyönnit näkyivät niin selvästi, kuin olisivat olleet kiveen painetut.