Marcella: Romaani

Romaani
Kirj.
Suomentanut
Toini Swan
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1910.
Jos luonnon tenho lopuss' ois,
ei kukan silmää auki lois,
ken hetkisenkään elää vois?
Usvia… päivänpaistetta… ensimäiset kullankellot pyökkipuissa…
ihanaa… ihanaa !
Ja rinta riemua täynnä Marcella Boyce laskeutui polvilleen vastikään
avaamansa akkunan ääreen, pani päänsä kätten nojaan ja ahmi näköalaa
edessään sillä intohimoisella mielihyvällä, joka jo synnynnäisenä oli
hänessä asunut kautta koko hänen elämänsä.
Hän katseli laajaa tasaista nurmikkoa, jonka vuosisatain hellät huolet
olivat silottaneet. Sen kummallakin laidalla kasvoi eri ryhmissä
vanhoja puita, skottilaisia kuusia, muutamia pyökkejä ja pari kolme
setriä. Ajan vaaliva käsi oli niissä tehnyt työtä polvesta polveen,
paikoin luoden näkyviin miellyttäviä, rauhallisia pimentoja ja
varjoja, paikoin taas vallattoman oikullisesti paljastaen näkyviin
kuusen runkoja ja kyhmyistä oksia, jotka tummina siintivät taivasta
vastaan. Nurmikon takana levittelihe viheriä viettävä rinne,
loppumattoman pitkä, saattaen silmää melkein näköpiirin utuisiin ääriin
asti ja muodostuen nurmikon tänpuolisesta laidasta alkaen leveäksi
säännöttömäksi lehtokujaksi. Kahden puolen sitä kasvoi vanhoja,
uljaita pyökkejä, ja kaukana tuolla se päättyi vihdoin aukkoon, jossa
ilmeisesti olisi pitänyt olla portti, jotenkin mahtavakin portti, mutta
sitä ei ollut. Uljaat, pitkät puut, lehtokujasta vasemmalle laskeva
laaja ja reheväin vainioitten väreissä välkähtelevä laakso, syksyinen
aurinko, joka hillittömästi paistoi yhä hälveneväin usvain läpi, avaran
nurmikon vihannuus, puuryhmäin ja viljelysmaitten häiritsemätön rauha
— kaikki tuo luontui mieluisaksi, arvokkaaksi vaikutelmaksi.
Ahnaasti Marcella antautui tämän vaikutelman valtaan. Mutta samassa
hän vastoin tahtoansakin huomasi tuon porttia kaipaavan aukon tuolla
lehtokujan päässä, laiminlyödyt jalkakäytävät kummallakin puolen
nurmikkoa ja rumat ruohotöyhdöt, joita törrötti leveän terassin kivien
lomitse tuolla akkunan alla.