Takamaan torpparit

Kirj.
N. Niemelä
Porvoossa, Werner Söderström, 1889.
Oli ihana kesäinen päivä. Ruuhkajärven tyyntä pintaa kulki vene aimo vauhtia; koskena kohisten sulkeutui vesi sen jäljessä, asettuen taas entiseen rauhalliseen asemaansa. Tuossa kiiti vene pienen saaren ohitse, parvi sorsia ryöpähti lentoon rannan kaislikosta, suuttuneena rääkkyen, kun heidän rauhallisia pulikoimistansa niin häirittiin; pian he kuitenkin palasivat vanhoille paikoilleen; häiritsijät olivat ehtineet ohitse.
Soutajina veneessä oli kaksi puoli-ikäistä miestä. Toinen oli pitkä, vahvaraajainen; muuten sorea ja muhkea vartalo oli, ehkäpä raskaan työn vaikutuksesta, painunut hieman köyryksi; kasvot olivat ahvettuneet, mutta sittenkin oli hän kaunis, vankka mies. Voimaa, kestävyyttä todisti hänen soutamisessa, jokaisella aironvedolla hypähti vene melkein ylös vedestä. Hän istui äänetönnä, silmät luotuina veneen pohjaan; selvästi näkyi, että hän oli mietteissään.
Toinen oli lyhyenläntä, heikonnäköinen mies; kasvot, jotka olivat vielä enemmän ahvettuneet kuin kumppanin, näyttivät iloisilta ja tyytyväisiltä; hän katseli elämää sen valoisalta puolelta.
Veneen pohjalla, pienellä laudalla istui rinnakkain kaksi iloista, punaposkista lasta, vilkkaasti keskustellen keskenänsä; ijältään olivat he noin kymmenen paikoilla, mutta siksensä hyvin varttuneet.
Nämät olivat kaksi torpparia Ruuhkajärven takaa, Hamaan Mikko ja Mäen Pekka; lapset heidän ainoat lapsensa. He palasivat kirkosta, sillä nyt oli Juhannuksen päivä. Lapset olivat käyneet ensimmäisellä kirkkomatkallansa ja paljon erinomaista nähneet tällä retkellään: niin paljon ihmisiä, niin komeaa huonetta he tuskin ennen uskoivat löytyneenkään. Tosin olivat vanhempansa niistä heille joskus kertoneet, mutta nyt he olivat kaiken tuon nähneet omin silmin. Ja pappi sitten tuolla muhkeassa tönössään: hän puhui niin kauniisti Jumalasta ja Vapahtajasta. Tosin ei tämä heille outoa ollut, vanhempansa olivat heitä pienestä pitäin opettaneet Jumalaa rakastamaan; mutta pappi puhui niin mahtavasti, niin… ja Pekkakin, Miinan isä, istui siellä kirkossa niin vakavana, eikä ollenkaan puhunut.