Haaksirikko: Suomalainen perustuskielinen Taru

Suomalainen perustuskielinen Taru
Kirj.
Helsingissä, J. C. Frenckellin ja Pojan Kirjapajassa, 1838.
Paremp' pyy käissä, Kuin kaks' oksalla —
Hywä huonoonkin tyytyä Parempata odottaissa.
Wuonna 18— kauniina, selkiänä kesä aamuna läksi wenhet pappilan rannasta lehdin tekoon. Ilma oli raitis ja ihana, ja etelätär, joka wälittäin lähetti lämpiöitä puuskauksiansa, näkyi ikäänkuin puoltawan näitä wenheläisiä, kosk' eiwät tarwinneet souta'kaan, waan, purjetta tuuleen sowitettua, makasiwat huoleta, soudatetut Tuulettarelta sitä saarta kohti, johon yrittiwät. Näin joutawana ollessa alkowat joutawia lausellakin. Kyllähän tänä wuonna, Jumalan kiitos! mies elää, jos waan on aatran maahan pistänyt, sanoi eräs torppari. Saadampa nähdä, että syksyllä kyllä naimisia kuullaan. — Kyllä, wastasi isäntärenki Matti, kumma tuo meiän Lowisa, kuin ei ruwennut Pellisen toweriksi! — Lowisa pappilan sisuspiika, joka nyt sattui seurassa oleman, oli sekä muotonsa kauneuden, että sydämmensä ja mielenlaadunsa hywyyden, siweydensä, siisteydensä ja rehellisyydensä suhteen suuressa arwossa ja huudossa; ja waikk' ei wielä ollut yhdeksentoistakymmneen wuoteen ennättänyt, oli moni pitäjän pojista häntä awioksensa anonut, waan ei ollut Lowisa wielä kenenkään mieltynyt. Wiimmeinen kosia oli mainittu Pellinen, tilan mies, warakas ja muuten pulska näöltänsä, waan kannettiin toisinaan kowin tarkon pulloansa kallistelewan ja hänen jo kirkollakin nähtyn humalassa. Tämä rietas ja wahingollinen tapa, joka, Jumala paratkoon! meidän aikanamme Suomessakin jo on perätin waltaan päässyt, monessa paikassa ei enää pidetä'kään suuresti häpiällisenä. Tuskin poika on kuudennella toistakymmenellä, ennen kuin jo rupia harjoittamaan itsensä juomisseen, ikäänkuin waroen hänestä muuten ei miestä tulewankaan. Toiset pitkällisen harjoituksen kautta jo joutuneet: wiinan orjiksi rohwaisewat näitä wastaalkawaisia, ja oikein kiittäwät heidän miehuuttansa, kuin taiten tyhjäntäwät pikarin. Ja naisetkin, jotka luomisessa owat saaneet tasaisemmat ja leppiämmät halut, kuin miehet; ja usein soreudellansa ja siweydellänsä saamat miehen taipumaan mieltänsä myöten, eiwät nämätkään käytä näitä aseitansa estääksensä sitä yhteistä pahennusta; waan mieltymät kylläkin helposti juomariin ja kehuwat häntä rohkiaksi ja miehuulliseksi luonostaan. He antauwat naimisseen sellaisen kanssa; ja myöhään; kowin myöhään sitte kuin jo owat eroittamattomasti yhdistetyt, saawat wasta katua kewiämielisyyttänsä ja turhuuttansa, että ruweta juomarin pariin. Lowisa ei ollut näin lyhytnäköinen. Hänelle Pellistä wastaan ei ollut muuta, kuin että warosi hänen aikaa myöden perätin joutuwan wiinan kahleihin, kosk' oli jokin alku hywä. Hän oli sanonutkin tämän syyksi, minkä kautta ei tahtonut suostua häneen. Mutta hän tämän kuultua ähmässään otti ryypyn tahi usiammankin, kiroili ja kehui saawansa ainakin semmoisen tytön. Näistä Pellisen kehnoista kosiotuumista haasteltiin nyt wenhessä ja irwistellen sanoi Matti: Minä katsoin kummaksi, kuin ei Lowisa ottanut Pellistä, mutta jos oikein ajatellaan asiaa, on hänelle warmaan toiset tuumat, kuin että olis ruwennut talonpojan akaksi. Hän on jo niin kauwan tottunut herroissa oleman ja laskee tuota Ruotsin kieltäkin jo niin, että luulee itsensä Mamsellin wertaiseksi ja odottaa ehkä herrasmiestä. Jos ei waan meiän Magisteri olis niin aika-mies sekä opetuksissaan että käytöksissään, niin taidaispa saada hänen paulohinsa — eli ehkä toiwoo pääsewänsä Rowastin miniäksi. Kyllä katsoi iloisesti, kuin nuori Herra Akademiasta tultua terwehti häntä. — Tätä ja muita tainkaltaisia pisto-puheita lasketteli nyt isäntärenki Matti pilkaten ja suututtain Lowisata; sillä ei ollut hywä hänelle, kosk' oli itsekin aikanansa saanut Lowisalta rukkaset. Lowisa punastui, katsoi alaspäin ja oli waiti; hän sekä pahaksui että suutui tällaisesta koiruudesta, ja jo wiimmein nieli muutamia kyyneliäkin mielikarwauttansa peittäissä. Mutta ei häpiä, eikä kansatieto omista wioista waatinut weren hänen poskillensa se oli luonollinen häpyyden tunto, jonka pidäis löytymän kaikkein naisten tykönä, ja joka osoitaiksen aina, kuin lausutaan eli tehdään jotai, mitä loukkaa siweyttä, siisteyttä ja soma-tapaisuutta. — Lowisa oli herroissa oppinut ei kewiämieliseksi, eikä turhan koreuden perään pyrkiwäiseksi, niinkuin walitettawasti usein käy, waan hän oli taipunut siistiksi puheissa ja käytöksissä — ja ei ole'kaan siis ihme, jos osoitti mielikarwauttansa tainkaltaisen sopimattoman ilwestelemisen yli; mutta oli kuitenkin niin ylpiä ja jalo-luontoinen, että piti itsensä ylen hywänä, wastata häntä. Eikä ollutkaan Matille tästä kunniaa, eikä iloakaan, sillä kaikki wenheläiset, sekä miehet että naiset pitiwät kowin paljon siitä siewästä ja hywästä Lowisasta, että olisiwat puoltaneet Mattia, waikk' eiwät tohtineet juuri wastaankaan sanoa. Sanoipa toki yksi piioista: Kylläpä teille puhetta piisaa ylökatseksi paljon osatten lasketella; mutta jos waan niin olis, kuin arweletten, että Lowisa pyrkii rouwaksi, niin eihöhän Matilla samassa olis se toiwotus, että olis luottu herraksi! — — Tämä oli kaikkein mielestä sopiwasti sanottu, ja pyrskähtiwät yhdellä suulla nauruun, sillä tiesiwät kyllä mitä piika yritti, nimittäin että Mattikin monesti oli toiwonut Lowisaa omaksensa.