Aholan asukkaat

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Niilo Kivinen
Pohjalaisen Kirjapaino, Vaasa, 1893.
I. Oma kontu vaan vieraan leipä. II. Vaivat palkitaan. III. Herätyksen ajat. IV. Eräällä kirkkomatkalla. V. Uusi elämä. VI. Kaksi uutta parikuntaa. — Velattomaksi. VII. Uusia kovia koettelemuksia. VIII. Etsimään. IX. Työ on tehty.
I. Oma kontu vaan vieraan leipä.
Lämmin ja kaunis oli se päivä alkupuolella kesäkuuta, jona Hermanni ja Hanna ensimäistä kertaa yhdessä tekivät työtä omalla konnulla.
He kuokkivat peltoa uuden tuvan uuniseinän takana, joka maatilkku toissa vuonna oli kaskena poltettu ja mennä kesänä halmeena rukiin kasvanut. Aukea se oli tuo vähäinen maakaistale siinä mäkirinteessä, mutta vaikka se olikin aukea aho, tuntui kuitenkin lujaan ottavan ennenkuin leipä lähtisi siitä. Se oli viime vuonna antanut hyväsen joukon rukiita, vaan ei Hermannille eikä Hannalle, vaan Kuusikankaan talolle, jonka maata se oli. Nyt siinä vielä oli kanto kannon vieressä, kivi kiven kupeessa. Kovaa pengastamista ja sitten vielä kelpo väettämistä se tarvitsi ennenkuin viljomaan joka vuosi rupeaisi, kuten tarkoitus oli. — Näköala oli laaja ja mukava, Koillisesta kiilui metsän yli ja lomitse vähäinen Särkijärvi. Idän—etelän suunnalla juomuili taivaanrannetta vastaan mutkisteleva kallio, Jättiläisenselkä, jossa ylängöillä kasvoi kuusikkoa ja männikköä. Lounaassa, elikkä paremmin lännessä, väläji laajempi vesi, Säynäisselkä, hopeisissa auringon säteissä. Sen läntisessä päässä korotti yksinäinen kallioinen kumpu. Peikkovuori. Siitä luoteemmalla pilkotti puiden latvain yli osa kylää, Kumpumäen talot ja lähempänä Kuusikankaan yksinäinen kartano. Pienempiä laaksoja ja kumpuja kaikkialla. — Kuumentavan helteisinä taittuivat iltapuolen auringon säteet ahoon, ja lujassa oli siinä kannot ja kivet.
— Luuletko, Hermanni, tottakin tähän saatavan peuhkea pelto? kysäsi Hanna hymy silmissä, selkäänsä oikaistessa, kuokan vartta heitellen kädestään ja aina jälleen tavoittaen sen.