Viitta: Kertomus

E-text prepared by Tapio Riikonen
Kertomus
Kirj.
Kirjallisia pikkuhelmiå III.
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1909. O. Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
N. V. Gogol.
Nikolai Vasiljevitsch Gogol syntyi v. 1809 Vähä-Venäjällä, jossa hänen isänsä eli kirjailijana. Jo nuorena ylioppilaana täytyi hänen isänsä kuoltua itse ruveta elättämään itseään ja hän siirtyi silloin v. 1828 Pietariin, jossa toimi virkamiehenä, opettajana, näyttelijänä ja sanomalehtimiehenä. Mutta hänen mielensä paloi kirjallisiin töihin, hän tunsi palavaa halua luoda jotakin suurta, josta olisi kunniaa koko hänen isänmaalleen. Nyt hän Puschkinia lukiessaan innostui kotiseutuunsa ja kirjoitti ensimäisen suuremman teoksensa, vähävenäläisen kansanelämänkuvauksen Juhannusaatto . Nyt joutui hän Pietarin paraimpiin kirjailijapiireihin, ja tästä lähtien käy hänen kehityksensä nopeasti. Tämä nyt suomeksi ilmestyvä kertomus Viitta on käänteentekevä sekä hänelle että koko Venäjän kirjallisuudelle, sillä se alkaa Venäjän varsinaisen realismin. Hän oli syventynyt kuvaajasta tarkaksi elämän tutkijaksi ja tulkitsee erinomaisella lämmöllä ja nerokkuudella ihmisten salaisimmatkin tuntemukset, sellaisetkin, joita ei arkielämän pauhussa lainkaan huomatakaan. Kaikki sortoa kärsivät saavat hänestä puolustajan, kaikki sortajat vihollisen. Purevalla satiirilla, mutta samalla myös leikillisellä, sääliä herättävällä huumorilla paljastaa hän koko senaikuisen venäläisen virkakoneiston mädännäisyyden. 1838 ilmestyi hänen tunnettu teoksensa Reviisori , ja 1842 toinen hänen kahdesta pääteoksestaan Kuolleet sielut. — Loppuijällään joutui hän pappien vaikutuksen alaiseksi, joutui tuskiin sielunsa autuuden puolesta ja omantunnontuskiin siitä, että oli niin paljon pilkannut lähimmäisiään. Näihin sisällisiin taisteluihin hänen sielunsa ja ruumiinsa sitten vähitellen murtui, ja hän kuoli v. 1852. Gogol on Venäjän kirjallisuuden tukipylväitä.
Suomentaja.
Viitta.
Virastossa — mutta parasta on olla sanomatta missä virastossa, sillä mitkään eivät ole sen helpommin äkämystyviä kuin kaikenlaiset virastot, rykmentit, kansliat ja, sanalla sanoen, kaikenlaiset virkakunnat. Nykyäänhän jokainen yksityinen henkilö pitää omaan persoonaansa kohdistuneet loukkaukset rikoksina koko yhteiskuntaa kohtaan. Kerrotaanpa, että tässä joku aika takaperin saapui eräältä piiripoliisipäälliköltä — en muista mistä kaupungista — joku valituskirjelmä, jossa hän selkosen selvästi selittää, että keisarilliset asetukset joutuvat aivan hunningolle ja että Hänen Majesteettinsa pyhää nimeä lausutaan aivan turhaan; ja mitä mahtavimmaksi todistukseksi oli hän liittänyt kirjelmäänsä jonkun romantillisen teoksen, jossa ainakin joka kymmenennellä sivulla esiintyi piiripoliisipäällikkö, vieläpä paikotellen aivan juopuneessakin tilassa.