Sissisotien ajoilta

Kirj.
O. Relander
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1907.
1. Uusia asuma-aloja etsimään. 2. Maja ja nuotio. 3. Kotia varustetaan. 4. Uusia tulokkaita. 5. Koti salon sydämmessä. 6. Antti suolan haussa. 7. Liisa. 8. Karhu käy karjassa. 9. Istuimme ilokivelle. 10. Salo kaikuu. 11. Karhun pyynti. 12. Ilveksen ajo. 13. Jaakon viljanhaku-retki. 14. Kaskenpoltto. 15. Siemenen haussa. 16. Ruis lainehtii.
Uusia asuma-aloja etsimään.
Poltetun talon raunioilla istuivat Antti ja Olli surullisina ja masentuneina. Vielä muutamia kuukausia sitten olivat he eläneet omassa kodissaan lapsellisen huoletonta elämää, vaikka levottomat ajat olivatkin heitä aikaisin kehittäneet. Nyt oli isä kuollut ja äiti oli surujen ja huolien masentamana seurannut kohta perästä. Ennen vauras kotitalo oli ryöstetty ja poltettu. Jäljellä ei pojilla ollut kodistaan muuta kuin hiiltyneet rauniot, muutamia aseita, joita vihollinen ei ollut arvannut hakea piilopaikasta, ison kuusen latvasta, ja uskollinen Hermi koira.
Neuvottomina pojat katselivat toisiaan. He eivät käsittäneet, mistä alkaa elämää.
Voi, jos isä olisi elossa, huokaili Antti.
Ja äiti , jatkoi Olli. Minne lie Yrjökin, isän vanha ystävä kadonnut. Hänen puoleenhan isä neuvoi kääntymään. Liekö vihollinen hänetkin surmannut, vaiko vangikseen vienyt!
Eipä taida muu auttaa kuin mierontielle lähteminen , sanoi Antti.
Mutta tuo ajatus pakotti Ollin taas itkuun purskahtamaan. Hän oli veljeksistä nuorempi, äidin hellässä hoidossa kasvanut, äsken vielä kodin päivänpaiste, kaikkien suosima. Hänkö nyt saisi lähteä tuntematonta taivalta kulkemaan, maantietä kotinaan pitämään, kalliota kartanonaan.
Mutta, mikä Hermillä on, kas kun se päätään nostaa, häntäänsä heiluttaa. Kenen tulosta, sinä noin iloitset Hermi parka. Ei meillä enää ystäviä ole. Ne on surma vienyt, vihollinen tappanut , näin puhui Antti koiralleen tähystellen ympärilleen.