Sibylla

Kirj.
Porvoossa, 1884.
Werner Söderström, kustantaja.
1884.
Ensimmäinen osa:
I. Férias'in perhe II. Beaumesnil'in perhe. III. Sibylla. IV. Sibyllan Mielipuoli. V. Miss O'Neil. VI. Sibylla poissa kirkon helmoista. VII. Pursi. VIII. Pappila.
Toinen osa:
I. Klotilda. II. De Vergnes'in talo. III. Raoul. IV. Herttuatar Blanche. V. Madeleine-kirkko. VI. Seppele. VII. Atelieeri.
Kolmas osa:
I. Palaus Férias'iin. II. Raoul pappilassa. III. Raoul Férias'in linnassa. IV. Selitys. V. Sibyllan rakkaus. VI. Klotildan rakkaus. VII. Joutsen.
Férias'in perhe.
Kaunis elokuun päivä oli loppumaisillaan. Iloisesti helisevä ääni
kajahteli molemmista kelloista Férias'in pienessä, jäykkätekoisessa
kirkossa, joka kaunisti erästä meren rannikon ympäröimää jyrkkää mäkeä
Normandian niemimaan itäpuolella. Pyhävaatteisin puettu väkijoukko
oli äsken lähtenyt kirkosta ja hyöri kirkkopihassa; se alkoi
tyytyväisesti hymistä nähdessään erään komeasti puetun normandialaisen
imettäjän, joka juuri astui kirkon ovesta, kiikutellen leveitten
hatunreunojensa varjoamaa, kalliisen kastepukuun vaatetettua lasta.
Väkijoukko teki hyväntahtoisesti tilaa tälle arvokkaalle henkilölle,
joka kumminkin väliin hyväntahtoisesti keskeytti juhlakulkunsa ja
ihastuneitten talonpoikais-eukkojen mieliksi kohotti lapsen huntua.
Imettäjän jäljessä kulki kaksi mustaan livreaan puettua palvelijaa,
kantaen raskaita rahakukkaroita, jotka kokonaan vetivät puoleensa
vähemmän tuntehikkaan yleisön huomion. Yht'äkkiä tuli kirkkoherra
vielä messupaitaan puettuna kirkosta ja lausui toimekkaan näköisenä
muutamia sanoja palvelijoille, jotka, väkijoukko kantapäillä,
kiiruhtivat pois. Hetkisen kuluttua kirkkoherra, voimakas ja jo iäkäs
mies, jonka kasvoissa ilmaantui rehellinen hyväntahtoisuus, oli
yksinään pienessä kirkkotarhassa, ja kaukaa kuului aaltojen epäselvään
kohinaan sekaantuneita lasten huutoja, kun he nurmikon toisella puolen
kiistelivät tällaisissa tiloissa tavallisista rahalahjoituksista.
Samaan aikaan lakkasi juhlallinen kellojen soitto, ja kirkon
yksinkertainen rakennustapa sai jälleen yksinäisyydessään sen jylhän ja
surumielisen luonteen, jonka valtameri tuntuu antavan kaikelle, mikä
sitä vaan lähestyy. Niiden suurien metsien taakse, jotka maan puolelta
rajoittivat taivaan rantaa, ja jotka rannan suuntaan, niin pitkälle
kuin silmä kantaa, kaarteilevat kukkulain mukaan, laski aurinko
kaikessa komeudessaan, lävistäen tuhansilla kultanuolillaan tiheitä
lehvistöjä; sen vinot säteet loivat vielä valoansa rannan ylängöille
ja kimaltelivat kirkon ikkunoissa, mutta ne eivät enää tunkeutuneet
merelle saakka, jonka sininen selkä äkkiä tummeni.