"Huone" ja "Timon"

Produced by Tapio Riikonen
HUONE ja TIMON
Kirj.
Lukianos
Kirjallishistoriallisella johdannolla varusti, suomensi, selitteli
Kaarlo Forsman
Hämeenlinnassa, Hämeen Sanomain Osakeyhtiön kirjapainossa, 1891.
Lukianon elämä ja kirjallinen toimi.
Toinen vuosisata Kristuksen jälkeen oli alkanut. Mahtava Rooma oli valtansa alle pannut koko silloisen tunnetun mailman. Kreikan kirjallisuuden kultainen kukoistus oli jo aikoja sitte kuihtunut, mikäli Kreikan valtiollinen itsenäisyys oli mennyt, sen kansallishenki sammunut. Mutta vielä puhuttiin kreikan kieltä, vielä eli kreikkalainen sivistys laajalti Kreikassa ja Itämailla niillä seuduin ja niiden kansojen keskellä, jonne Aleksanteri Suuren valloitusretket olivat tuota kieltä ja sivistystä levittäneet ja jotka sitten olivat olleet Aleksanterin jälkeen perustettujen hellenistisien valtakuntien alueita, Itse Roomassakin tuota sivistystä suosittiin, sillä olihan Rooman kirjallisuus pilkin mittansa kehittynyt ja varttunut kreikkalaisen esikuvia noudatellen. Vieläpä kreikkalainen kirjallisuus alkoi myöhäistä jälkikukoistustaan rehotella keisarien semmoisien kuin Hadriunin, Antoninon y.m. sitä suosiessa. Tältä ajalta, 2:lta, 3:lta ja 4:ltä vuosisadalta, on Kreikan kirjallisuuden historiassa nimiä semmoisia kuin historioitsijat Plutarchos, Josefos, Dion Kassios; maantieteilijät Strabo, Ptolemaios, Pausanias; grammatikot Apollonios ja Herodianos; filosofit Plotinos, Porfyrius, sofistat Dion Chrysostonios, Filostratos, Aelius Aristeides; romaanikirjailija Iamblichos y.m. Etenkin oli retoriikka ja sofistiikka sen ajan mielitieteitä ja taiteita. Edellinen opetti puhetaidon teoriiaa, jälkimmäinen esitti sitä käytännössä. Varsinaista käytöllistä merkitystä puhetaidolla tosin ei enää paljokaan ollut, sittekun valtiollinen puhe, kansanvaltaisen hallitusmuodon lakattua, oli vaiennut; oikeustojen edessä tosin vielä puheita pidettiin, mikäli rikollisia syytettiin tai syytettyjä puolusteltiin, mutta sekin oli vaan varjo entisestään. Sitä korkeampaan kunniaan kohosi koru- eli loistopuhe, joka tarkoitti vaan kuuntelijain huvittamista loistavan kauniilla esitystavalla ja puhujan maineen saamista. Puheitten aine ja sisällys oli muodon rinnalla vähäpätöisempi asia. Olivatpa aineet usein naurettavan joutaviakin, kun esim. joku puheessaan kiitteli savua tai välipää-kuumetta tai jalansärkyä t.m.s. Ja jos aineet olivatkin tärkeämpiä, ei niitä juuri koskaan otettu tosi-elämästä, eikä ne käsitelleet päivän kysymyksiä, vaan ne olivat teennäisiä harjotelmia jumalaistaruston ja vanhan historian aloilta, tahi käsittelivät ne siveysopillisia lauselmia, paradoksi-väitteitä, sananlaskuja, tahi kertoilivat jotain taide-esinettä j.n.e. (Kuluneimpia oli deklamatsioni tiranneja vastaan.) Aineesta siis vähä väliä, kun sitä vain osattiin somasti ja sujuvasti esitellä. Sepä vasta mestari, ken osasi valmistelematta, suoraa päätä puhua jostain kuulijain hänelle esittämästä aineesta. Eikä siinä kyllä, että puhuja selvästi ja somasti, sointuvissa sujuvissa lauseissa kehitteli aineensa aatteellista sisällystä; hänen tuli lisäksi kasvojen ja käsien liikkeillä, äänen askelmääräisellä nousulla ja laskulla ja vienoilla värähdyksillä osotella puheen sisällystä ja vaihtelevia tunteita vienoimpia sävyjä myöten. Hänen tuli olla yhtaikaa puhuja ja näyttelijä. Elävästi kuvailee Lukianos tämmöistä puhujateikaria Puhujain opettaja kirjassaan. — Tätä puhe-urheilua aikakausi siis suuresti suosi, ja kaikkialla missä nuo sofistat matkoillaan esiintyivät, kokoontui ihastunut yleisö heidän esitelmiänsä kuulemaan ja he saivat runsaasti mainetta ja rahaa saaliikseen. Suurissa juhlissa ei saanut puhujia puuttua. Niissäpä he usein keskenään kilpailivat palkinnoista ja yleisön suosiosta. Etenkin toimi ja liikkui heitä runsaasti isoissa kaupungeissa, Atheenassa, Smyrnassa, Efesossa, Antiochiassa y.m. Siellä oli varsinaisia reetorikouluja; ja Atheenaan ja Koomaan oli keisarit asettaneet jonkinlaisia valtion palkkaamia kaunopuheisuuden professorinvirkoja. Kummako siis, että kaikki lahjakkaat miehet pyrkivät tälle uralle, joka lupasi heille kultaa ja kunniaa! Sofistain joukkoon on Lukianoskin alukseen luettava.