Metsolassa

Kirj.
Oskari Hynninen
Helsingissä, Yrjö Weilin, 1903.
Metson soitimella. Nevalla. Heija-Pekko. Eläimiemme talvipuvuista. Koiralleni. Alleja ampumassa. Mateita pyytämässä. Miten kesäpäiväni viettäisin. Syysmuistoja. Talvinen metsä. Merilintuja. Luvattomalla ajalla. Hylkeenhuudossa. Metsolassa. Vappuna.
On yhä olemassa joukko vanhempia metsämiehiä, jotka haaveksien muistelevat menneitä aikoja, jolloin ei mikään metsästys-asetus pakoittanut lintumiestä puoleksi vuodeksi joutilaana olemaan. Tunnen vanhoja soitimella kävijöitä, jotka loistavin silmin kertovat, miten »hiovan» metson kevätaamun sarastaessa männystä pudottivat — — –. Ja silloin muistelmiensa innostamana kertoja oikein runolliseksi rupeaa, kun kuusikon rakeisesta sulalumesta ja korven hienosta aamuhämärästä, kevätpuron salaisesta solinasta tahi lahorastaan haastelusta juttuamaan pääsee.
Nyt on toisin! Emme saa enään murha-ase olalla keväisiä metsiä samoella — — – eikä kanalintumme hääiloa häiritä. Nyt saattavat ne soidintaan lain turvissa viettää — ja hyvä niin onkin!
Mutta varmaan tahtoisi joku nuorempikin luonnonystävä ja metsämies tutustua Tapion kukon häämenoihin, omin korvin kuulla, miten metso hämärässä korvessa juhlavirttään virittelee tahi suuren salon hiljaisuudessa lemmenlauluaan laskettelee!
Ei tuo huvi nykyoloissakaan ole mahdotonta!
Sillä ei metso laula ainoastaan keväällä — se pitää soidinta silloinkin, kun luonnossa ensimmäiset syysenteet huomaamme. Se ei liene aivan kaikille tuttua.
Kuhertaahan urosteerikin syksyllä, kun hallayöt alkavat lehtimetsän vihreyden keltaiseen vaihtaa, ja harmajat aamu-usvat pehmeinä laaksoissa lepäävät. Lasketteleehan lehtokurppakin lämpimän syysillan hämärässä — niinkuin keväällä ainakin — »kurp-kurppiist» lepikosta toiseen nokka ojona lekutellessaan. Entäs metsäkana! Kun kirkkaankylmä syysilta pimeytensä yli rämeiden kellastuneen saraheinän levittää, silloin se pajukossa kevätääniään päästelee, »kopeekoita lukee» ja — luoksesi tulee, jos naaraan naukuvaa ääntä matkia osaat.