Mikko-sedän kesäsiirtola

language: Finnish
Kirj.
J. P. Raivio
Helsingissä, Edistysseurojen Kustannus-Oy, 1919.
1. Mikko-setä tekee päätöksen. 2. Mikko-setä hommaa itselleen siirtolalaiset. 3. Matka kesäsiirtolaan. 4. Mikko-sedän siirtola. 5. Päiväjärjestys. 6. Käynti hovissa. 7. Ensimmäinen metsäretki. 8. Aalto voittaa kilpailun. 9. Mikko-sedän armeija heinäkarhojen kimpussa. 10. Herran päivä paistaa. 11, Sateisia päiviä ja kirkkaita kuutamoöitä. 12. Jäähyväiset Lehtolalle.
1. Mikko-setä tekee päätöksen.
Mikko Mähönen oli viime aikoina käynyt sangen miettiväiseksi. Kansakoulun kolmasluokkalaiset olivat usein tunnin kuluessa huomanneet hänen siirtävän katseensa oppilaasta toiseen ja painautuvan sitten pää kuukassa pöytää vasten miettimään. Silloin näkyi selvästi Mikko-sedän paljas päälaki ja harmaantuneet hiukset vasemmalla korvallisella. Mutta pojat eivät tahtoneet setää häiritä, vaan istuivat hiljaa paikoillaan, sillä setä tiesi, millä vallattomia rangaista: hän ei olisi nuoskan tultua lähtenyt heidän kanssaan lumisille eikä muihin kisoihin — ja se olisi ollut kaikkein ikävimpää, sillä leikki ilman häntä olisi menettänyt kaiken mehunsa. Toisinaan kesti hiljaisuutta minuutin, toisinaan pari, ja sitten taas alkoi, ja useimmiten lienee se alkanut juuri siitä asiasta, mitä Mikko pää kuukassa viimeksi oli miettinyt, sillä hän tavallisesti katkaisi hiljaisuuden sanoilla: Mietin tässä itsekseni… mitäs te, pojat, siitä arvelette? Ja pojat saivat kertoa arveluitaan. Ne olivat usein mitä kummallisimpia arveluita, mutta Mikko-setä kuunteli niitä kaikkia tavattomalla hartaudella.
Mikko-setä oli ollut opettajana puolisentoista vuosikymmentä ja oli nyt ehtinyt ijässään puoliväliin viidennellekymmentä. Ylioppilaasta ei ollut tullut maisteria muuta kuin arvonimeltään. Aviomiehestä ei ollut tullut perheen isää muuta kuin niinikään nimeltään, sillä naimisiin hän oli mennyt jo kahdenkymmenenviiden ikäisenä, saanut lapsia kolme, joista ainoastaan nuorin, poika, oli jäänyt eloon, menetettyään äitinsä jo ensimmäisellä ikävuodella. Poika, Pekka, istui nyt parastaikaa luokalla isänsä opetettavana. Ja siinäpä lieneekin ollut suurin syy siihen, että Mikko-setä , joksi oppilaat opettajaansa poikkeuksetta nimittivät sekä hänen itsensä kuullen että kuulematta, niin usein vaipui mietteisiinsä. Jos seurasi hänen harmaiden silmiensä kylmähköä katsetta oppitunnin kuluessa, niin se siirtyi pojasta poikaan, rivistä riviin, kunnes luokan keskellä kohtasi kalpeat, pellavatukan ympäröimät kasvot, jotka niin elävästi muistuttivat hänen jo aikoja sitten manalle menneen vaimonsa kasvoja. Niissä Mikko-sedän silmät viipyivät tavallista kauvemmin; — ja usein sitten — milloin vain opetusaine viivyttelyä salli — pää nyykähti vasenta kättä vasten pöydän varaan.