Kuoleman tarkoitus

E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Ranskan kielestä suomensi
Aune Krohn
Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1919.
Ennenkuin nämä muistot himmenevät, tahtoisin kirjoittaa ne paperille. Täällä sairaalassani Saint-Guillaume kadun varrella — sota on sen muuttanut kenttälasaretiksi — on minulla sangen vähän aikaa: neljäkymmentä vuodetta, ja kaikki aina käytännössä. Ja millaisia haavoitettuja! Meitä on kaksi lääkäriä. Sanoinko kaksi!… Kirurgimme ei tule muulloin kuin aamuisin leikkauksia suorittamaan. Hän palaa iltapäivällä, silmää hätäisesti potilaita ja menee tiehensä, jolloin minä jään kahden toista vuosikurssia opiskelevan ylioppilaspahasen kanssa, joka sydänvian vuoksi on vapautettu sotapalveluksesta ja on niin kömpelö, että töin tuskin voin uskoa hänen suoritettavakseen suoniruiskeen. Tätä on nyt kestänyt yhdeksän kuukautta: elokuun, syyskuun, lokakuun, marraskuun, joulukuun, tammikuun, helmikuun, maaliskuun, huhtikuun — yhdeksän kuukautta siitä lähtein, kun pyysin ontuvasta jalastani huolimatta päästä rintamalle palvelemaan haavoitettujen sidepaikkaan. Näen edessäni tuon säteilevän iltapäivän — sellaisia oli, mikä iva, niin usein vuoden 1914 traagillisena kesänä! — sekä tuloni opettajaparkani, professori Michel Ortèguen luo, joka oli ottanut esittääkseen anomukseni.
— Mahdotonta, rakas Marsal. Teitä ei huolita. Mutta olen järjestänyt koko asian toisin. Sotilaallistutan oman sairaalani. Olitte alilääkärinäni Beaujonissa. Siitä pitäin olette ollut hieman uskoton kirurgialle. Se antaa teille anteeksi. Tarvitsen apulaista, johon voin luottaa Otan Teidät… Se on siis päätetty?
Sille, joka kerrankaan on työskennellyt Ortèguen johdolla, on tämä mies voimakkaine persoonallisuuksineen ainaiseksi jäänyt herraksi ja mestariksi , jonka käskyistä ei ole kiistelemistä. Suostuin siis. Olen nyt viettänyt koko sota-ajan tässä entisessä palatsissa, jonka Ortègue, niin kummalta kuin se tuntuukin, sovellutti oman erikoisalansa, hermokirurgian, harjoituskentäksi. Hän ylpeili tästä rakennuksesta, johon arkkitehti Daniel Marot vuonna 1690 teki piirrokset Colombièresin ensimmäistä herttuaa varten. Hän luetteli mielellään sen muistoja ja asukkaita: ensin sen omisti Colombièresin herttua, sitten joku suuren Condén pojantytär, sitten muuan rahamies, mikä lie ollut — Lawin järjestelmän rikastuttama parturinpoika. Hirmuvallan aikana oli palatsi vankilana muuttuakseen sittemmin Napoleonin aikana marsalkan asunnoksi sekä ottaakseen heinäkuun kuningasvallan aikana suojiinsa ulkomaisen lähetystön ja toisen keisarikunnan aikana erään senaattorin. Monta sydändraamaa on varmaan näytelty noiden kahdensadan kahdenkymmenenviiden vuoden kuluessa näiden seinäin sisällä ja tämän rauhaisan puutarhan näköpiirissä — missä parhaillaan ikivanhat puut työntävät esiin uuden kevään silmikoita. Niiden lehdet viheriöitsivät elokuussa. Olen nähnyt niiden kellastuvan, lakastuvan, karisevan. Näen niiden jälleen pukeutuvan vihreään. Monet muut silmät ovat katselleet näitä samoja puita ahdistuksen hetkinä, kummastellen, niinkuin minäkin, tämän luonnon työn, tasarytmisen, hitaana jatkuvan, ja inhimillisen mieltenkuohun surkean mielettömyyden vastakohtaisuutta. Mitä olivat kuitenkaan murhenäytelmät, joihin tämän talon asukkaat joutuivat ottamaan osaa, verrattuina siihen hirveään mullistukseen, jonka kamalia jälkimuistoja nyt nähdään täällä kaikkialla, jopa tätä keväistä puutarhaa katsellessa. Silvottuja ihmisiä laahustaa siellä, keneltä käsivarsi, keneltä jalka poikkisahattuna, heikkoina, ensi auringon hyväilyä etsien. Jos käyn tuosta ovesta sisään, näen huone huoneelta päänalaisilla haavoitettujen verettömiä tai punaisiksi pöhöttyneitä kasvoja, silmäterät kuumeisina, sieraimet yhteenpuristettuina, suut törröllään, ja vuodepeitteillä sanomalehtiä hujan hajan otsikkoineen, jotka loihtivat silmiin vielä kamalampaa kurjuutta: Rajuja taisteluita Dixmuidenissa… — Reimsiä uudelleen pommitettu… — Vedenalainen upottanut valtamerihöyryn! …