Kuinka Kettuniemellä kirkkoherraa valittiin

Kirj.
Helsingissä, G. W. Edlund, 1900.
Eräänä sunnuntai-aamuna syyspuoleen vuotta oli tavallista enemmän kirkkolaisia kokoontunut Myllymäen matamin tupaan, joka vähän matkaa kirkosta oli mäen rinteellä. Matamin kahvipannu kiehua porisi liedellä, valmistaen mieluista juomaa saapuneille vieraille, joista toiset istuivat, mutta jokunen vielä seisoi. Oikeastaan oli matamilla kaksi pannua, toinen suurempi, josta kaadettiin tavallisille vieraille, ja oli useimmiten heti valmiina ja toinen pienempi, jonka herkusta vaan paremmat pääsivät osallisiksi. Nyt oli se pienempi pannu joka oli tulella, josta voi päättää, että vieraat kuuluivat parempaan luokkaan matamin kirjoissa.
Matamilla itsellä, joka oli vanhanpuoleinen ihminen, oli täysi työ korjata emäntäin tuomisia talteensa. Tässä mieluisassa toimessa oli hänen kielensä ahkerassa liikkeessä ei yksin kiittämään ja siunaamaan hyviä emäntiä heidän tuomisistaan, vaan myös kertomaan heille kylän tuoreimpia uutisia.
Matami oli, näet, paikkakunnan tunnetuin puhetorvi, jolta ei pienemmätkään asiat seurakunnassa saaneet jäädä salaan. Ollen luonnostaan vähän utelias eli oikeimmin tiedon haluinen, oli hänen helppo seurustelemalla erilaisten henkilöin kanssa saada asioista tietoa niin etäältä kuin läheltä. Hänen hyvä sydämensä vaati jälleen häntä joko kuiskaamaan tietojaan ystäväinsä korvaan tai muuten ajan ratoksi niistä puhumaan tuttavilleen, joita hänellä oli ympäri seurakuntaa. Kun hän myös kokemuksesta tiesi, kuinka helposti puhuttu asia, monen suun kautta kulkeissa, voi kadottaa jotain alkuperäisyydestään, oli hänen tapanansa lisäävillä selityksillä turvata kertomaansa.
Sanotun takia oli matami sekä suosittu että pelätty, erittäin järvikylissä, joista oli totuttu käymään kirkkokortteeria hänen luonaan ja sentähden ymmärrettiin panna arvoa matamin kahveelle ja uutisille.
Nyt oli, niinkuin jo sanottiin, tavallista enemmän kirkkolaisia kerääntynyt matamin tupaan. Oli asioita, joista haluttiin tietoja.