Rikas tyttö Ruusulaaksossa

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Pehr Thomasson
Muiden maiden marjoja II.
Helsingissä, Theodor Sederholm'in kustannuksella. Theodor Sederholm'in kirjapainossa. 1862.
Imprimatur: C. R. Lindberg .
Yhdessä Blekingin kauniista paikoista löytyy suuri talonpojan talo, nimeltä Ruusulakso, kolmelta taholta piiritettynä peilikirkkaalta järveltä, jonka sinisissä aalloissa se kaksinkertainen punaiseksi maalattu huonerakennus somasti kuvastelee itseänsä; vaan neljänneltä taholta on suuri lakso. Tämä suviseen aikaan ihana paikka ansaitsisi maalarin kuvata. Missä havaitsee silmä hedelmällisiä peltoja, joittenka vilja, osoitellen sitä pientä järveä, häilyy länsi-tuulen puhaltaissa sinne tänne; missä muutamia sammaltaneita tammia, jotka ajan hävityksiltä kajoomatta yhtä tuoreina kuin vuosisatoja sitten vielä heiluttavat latvojansa; missä muutamia sakeita koivuja, ystävällisesti nojaavat latvojaan yhteen, niinkuin olisi heillä jotakin salaista toisellensa kuiskuteltavana; missä taas pienen joen, kyntäin hopiavakoansa lakson läpitse ja juostessansa kiiltävillä vesihelmillänsä kastellen kahden puolen rannalla olevia pensaita, siksi kuin viimein katoo pienen, niinipuiden ja leppäin piirtämän kummun juurella. Tuhansia kukkia kasvaa tämän varjossa, monivärisillä silmillään ujosti katsellen yhtä suurta ruusupensasta, joka uljaasti rehentelee kummun ylimmäisellä kukkulalla.
Satu kertoo onnettoman prinsin tämän pensaan morsiamensa haudalle istuttaneen ja vielä nytkin joka yönä puoli-yön aikaan tähän paikkaan tulevan, silloin kyynelillänsä pensaan juuria kastain. Tämän syyn vuoksi onkin se niin suureksi kasvanut. Tästä sadusta on talo nimensä saanut.
Ympäristöä hätä hätää silmäiltyämme, käykäämme jo lukian luvalla taloon.
Nyt on yksi sunnuntai-päivä touko kuussa. Me astumme sisään suureen, avaraan tupaan. Laattia on kaunistettu tuoreilla kuusen haoilla, jotka lemuavat hyvältä nenäämme; seinät ja katto kalkilla silatut; akkunat ja ovet, kaapit ja muut huonekalut punaiseksi maalatut. Kaikki todistaa hauskuudesta ja siistiydestä, ynnä semmoisesta mausta, jommoinen se tähän aikaan usein tavataan usiamman voivan talonpojan huoneessa. Kuvilla kaunistetulla, lumivalkealla peitteellä katetun pöydän ääressä istuu talon isäntä, lautamies Matti Antinpoika, lukein Hagberin postillaa. Hän näyttää keski-ikäiseltä, noin viiden kymmenen vuoden vanhalta mieheltä, muodoltansa vaka-mieliseltä. Päättääksemme siitä, että hän, tavan takaa nostain päätänsä kirjasta, silmäilee muita kappaleita ympärillänsä, näyttäisi kuin hän syvästi ajattelisi jonkun muun asian, vaan ei saarnan päälle. Semmenkin katselee usein vaimoansa, yhtä vähäistä, lempeää ja iloista ihmistä, joka toimeliaasti hyörii edes-takaisin laattialla, teeskellen yhtä ja toista pientä askaretta. Milloin havaitsee vuoteen ympärillä olevassa, kukilla kaunistetussa vaipassa laskoksen olevan ojastavan, milloin pöytä-peitteessä paltteen silitettävän, ja joskus myöskin hämmähäkin hävyttömästi kyllä kekräävän pientä lankaansa yhdestä akkuna liinasta toiseen; kohta kiiruhtain sinne, poislakaisee pienellä tomuharjallansa sekä sen ahkeran työntekiän, että hänen heikon työnsä. Näin askaroiten ei huomaa miehensä häntä, eli oikeimmin hänen työtänsä katselevan, ennenkuin hän joksikin lujasti lyö kirjansa kiini ja puhuttelee häntä nuhtelevalla äänellä seuraamalla tapaa: