Maantietä pitkin

Kirj.
Pentti Haanpää
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.
Elämän valtatieltä Hengen lähtö Viimeinen hauta Vaalenneiden luiden tarina Äiti ja poika Tilanomistajan aamu Mäki autiolla mustassa yössä Heinähelteisen kesäpäivän tapaukset sekä epilogi Huhtikuinen yö
Hiilakan sininen oli taivaan kumu, aurinko hehkui, helteinen ilma ikäänkuin värisi, suhisi, kuten joku kesäinen valtias olisi pitkin, näkymättömin sormin yritellyt soittaa sillä sävelen.
Nurmikoilla, vehreillä niityillä kaatui heinä väkevänä ja lemuavana, kaatui, kuivui ja tungettiin kasoihin. Suuri oli siellä touhu! Ruohon juuressa soitteli sirkka surunvoittoisesti; lieneekö sekin sahannut sirisevin sahanlajein poikki makeanpunaisia apilannuppuja, päivänkakkaran runkoa, harakankukkia, kirpeitä ja keltaisia, koko kesäistä kasvikuntaa.
Mutta suuri talo seisoi jykevin, korkein seinin helle-hiljaisena. Pääskyset, mustin, haarahelmatakein, punaisin leukalapuin, elivät vain kiivasta elämää. Sata savimajaa oli niillä jyhkeän talon räystäitten alla ja majoissa juuri päivänvalon nähneet jälkeläiset, paljaat, pienet rääpisköt, olivat vailla ruokaa. Siksipä epälukuisten pääskysien sakset leikkoivat ilmaa ja surma oli suuri iloisesti inisevien sääskien, synkeästi pörisevien kärpästen ja kaiken ilmassa ahertavan hyönteiskansan keskuudessa. Mutta takapihalla, lautakasoissa turisivat ylettömästi paisuneet, kellanpuhuvat kärpäset huoletonna mässäten ja nautiskellen. Onpa kuin niiden olisi hyvä elää maailmassa.
Ja täällä pihan liepeillä matalan, harmaan huoneen loukossa makasi vaikerrellen vanha, keltainen ja kuivettunut, taudin kalvama eukko. Tukahuttava on kuumuus, suuri on hiljaisuus, vanha eukko on kuolemansairas. Hänen päänsä tärisee, laihat, ryppyiset jäsenet värähtelevät. Mutta eipä ruumis liikahda, siinä ei ole voimaa. Kova, kostea, ja likainenkin vuodevaate polttaa, syö ja kihelmöipi kuten helvetin halstari. Eikä ole eukossa voimaa, että kierähtäisi ympäri toiselle kyljelleen. Siksi on vuoteen kuuma väkevyys hautonut eukon lihaiseen ruumiiseen haavoja, verestäviä, mätäneviä ja löyhkääviä, joissa vonkertelee matoja, valkeita toukkia, jotka elävät lihavina ja yltäkylläisinä. Eukon keltaisilla kasvoilla rypyt muodostavat kuin salaperäisiä kirjoituksia, luut ponkottavat, hengitys pihahtelee, sinertävät silmäluomet joskus lennähtävät auki ja oudosti välähtävät tihruiset silmät. Koko hänen tajuntansa täyttää ääretön tuska ja kipu, taudinhoure ja hätä. Elämä värisee vielä hänen hermoissaan, jänteissään, vaaleissa veripisaroissaan, joissa mato ahnaana kylpee.