Cid: 5-näytöksinen näytelmä

Produced by Juha Kiuru
5-näytöksinen näytelmä
Kirj.
Suom. Eino Leino
WSOY, Porvoo, 1917.
Suomalaisen Kirjallisuuden Edistämisrahaston avustuksella ilmestynyt. Kaikki esittämisoikeudet pidättää suomentaja.
Monet ja vaikeat tehtävät on suomalainen käännöskirjallisuus jo ratkaissut, toiset ehkä yhtä monet ja yhtä vaikeat odottavat vielä ratkaisuaan. Mitä erikoisesti ranskalaisen klassillisen runouden suomenkielelle siirtämiseen tulee, piilee sen vaikeus, paitsi yleensäkin tuon runouden meille oudon, osaksi helleenisesti antikisoidun, osaksi nykyaikaista salonkityyliä lähentelevän sanonnan sekä ranskankielen oman muodollisen pirteyden, järkeilyn ja vastasanakkeisuuden ohella, pääasiallisesti siinä käytetyn runomitan, aleksandrinin, sisäisissä ja ulkonaisissa mahdottomuuksissa taipua minkään muun kielen tai henkisen ympäristön vaatimusten mukaiseksi. Niinpä ovatkin esim. saksalaiset käyttäneet sitä kääntäessään tavallista, loppusoinnutonta 5-jalkaista lyhytpitkää tai n.s. silosäettä.
Suomalaiseen käännösrunouteen on tähän saakka tietääkseni kolmellakin eri tavalla koetettu aleksandrinia sovittaa. Ensimmäinen tyyppi, jota toistaiseksi ei liene käytetty minkään alkuperäisesti ranskalaisen draaman suomentamiseen, on se meille germaanisen kosketuksen kautta siirtynyt, jolla esim. on suoritettu — ja jolla myös itse viisitoista vuotta sitten suoritin — Regina von Emmeritzin suomennoksen. Siinä on loppusoinnut, siinä on sesuuri, siinä on runojalkaluku sama kuin ranskankielessäkin, joten se siis tarjoaa kylläkin monta etua suomentajalle. Mutta se rytmivaihtelun ja eloisuuden puute, joka on suoranainen seuraus suomalaisen runokielen germanisoituneesta tavasta yleensä käsitellä romaanisia runomittoja, tekee sen pitkässä, kokoillan näytelmässä käytettynä korvalle kovin kankeaksi ja tympäiseväksi. — Toista tyyppiä onkin sen vuoksi O. Manninen koettanut Molièren Oppineiden naisten suomennoksessa, vaihtaen koko tuon juhlallisen, jäykkäpukuisen aleksandrinin (joka ei suinkaan ole yhtä juhlallinen ja jäykkä alkukielessään) keveäksi, hypähteleväksi, nykyaikaista keskustelutyyliä lähenteleväksi anapestiksi. Mahdollisesti voikin se olla lopullinen ratkaisu klassillisen ranskalaisen huvinäytelmän suomenkielelle siirtämiseen nähden. Mutta murhenäytelmään on se ehdottomasti liian levoton ja oikullinen. — Kolmatta tyyppiä olen jälleen itse käyttänyt, nimittäin Racinen Phaidran suomennoksessa kymmenkunnan vuotta sitten. Se on muuten tavallinen jalkainen traagillinen silosäe, mutta säännöllisillä loppusoinnuilla varustettu. Koska ne kuitenkin sangen suuressa määrin sitovat kääntäjää, joskin niiden avulla saa jonkun verran säilytetyksi alkutekstin muodollista loisteliaisuutta, ja koska monta alkuperäisen ranskalaisen säkeen polveketta jää täten, sen noin viidennellä osalla lyhentyessä, pakostakin joko kokonaan kääntämättä tai ainakin suomentajan mielivaltaisen yhteenvedon varaan, en ole sitäkään ratkaisua asialle voinut pitää lopullisena.