Havahtuneita: Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä
Kirj.
Suomentanut Jalmari Hahl
Jyväskylässä K. J. Gummerus Oy, 1919.
Tunnettu romaaninkirjoittaja, André Lhéry, tarkasti väsyneenä saapunutta postiansa eräänä himmeänä kevätaamuna Biscaya-lahden rannalla olevassa pikku talossa, missä noudattaen viime oikkuansa oli melkein yhtä mittaa asunut edellisestä talvesta alkaen.
— Paljon kirjeitä tänä aamuna, hän huokasi, liian paljon kirjeitä.
Tosin hän ei niinäkään päivinä ollut tyytyväinen, joina kirjeenkantaja toi hänelle niitä vähemmän, hän kun silloin katsoi olevansa eristetty muusta maailmasta. Useimmat noista kirjeistä olivat naisilta, toiset allekirjoitetut, toiset allekirjoitusta vailla, mutta kaikki hulmahduttivat kirjailijalle rakastettavan henkisen ihailun suitsutusta. Melkein kaikki alkoivat näin: Ihmettelynne on oleva suuri, hyvä herra, kun näette oudon naisen käsialan . André hymyili tälle alulle: hämmästyneenä — eipä sentään! Olihan hämmästys jo aikoja sitten hänestä kadonnut. Ja jokainen uusi kirjeen, kirjoittajatar, joka tavallisesti piti itseään ainoana kyllin rohkeana maailmassa, ottaakseen tällaisen askeleen, ei koskaan malttanut olla lisäämättä: Minun sieluni on teidän sielunne sisar; vakuutan, ettei kukaan koskaan ole ymmärtänyt teitä niin kuin minä . Mutta nyt André ei hymyillyt, vaikka tuo vakuutus ei ollutkaan mitään odottamatonta; päinvastoin se häntä liikutti. Se tietoisuus, että hänellä oli vaikutusta niin moneen olentoon, jotka olivat hajalla ympäri maailmaa ja alati kaukana hänestä, ja että hän osaksi oli vastuunalainen heidän kehityksestään, sai hänet usein vaipumaan ajatuksiinsa.
Lisäksi noiden kirjeiden joukossa oli muutamia niin välittömiä ja luottamusta uhkuvia, todellisia hätähuutoja, jotka kääntyivät vanhemman veljen puoleen, edellyttäen, että hän ei malttaisi olla kuulematta ja osaa-ottamatta.
Tällaiset kirjeet André Lhéry talletti, heitettyään paperikoriin vaativaiset ja jokapäiväiset; edelliset hän säilytti, vakaasti päättäen vastata niihin. Mutta useimmiten häneltä valitettavasti puuttui siihen aikaa, ja kirje parkoja kasaantui, hukkuen pian seuraavien kirjeiden tulvaan, ja lopulta joutuen unhotuksiin.